Vuoden loppusaldoa laskiessa on usein hyvä hakea ilonaiheita ja toivoa lähipiirin pienistä asioista. Ajatus palasi mieleen Helsingin Sanomien Laura Saarikosken kolumnista Kovina aikoina on kiusaus kovettua vuoden 2023 kääntyessä loppusuoralle. Saarikoski käy läpi Suomen henkisen ilmapiirin viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta inhimillisempään suuntaan ja tuon muutoksen vaarantumista Ukrainan sodan kiristämien tunnelmien ja uudelleen ihailun kohteeksi nousseen kovuuden seurauksena.

Uudet sukupolvet osaavat työstää tunteita aivan toisella tavalla kuin viime vuosisadan puolella aikuistuneet, se on totta.

Siitä on syytä olla iloinen.

Ei perinteinen äijäily toksisine muotoineen ole kuitenkaan kadonnut. Armottomuutta ylpeydenaiheenaan pitävä talouspuhe on tarjonnut vapaan pelikentän aikuisen kirjoissa kulkeville koulukiusaajille. Hesari pääkirjoitussivustoineen on ollut tässä aktiivisesti mukana. Menestystä on tullut nykyisen pelon, halveksunnan ja vihan hallituksen valtaannousua myöten.

Talous-voodoolla perustellun sosiaalisen piittaamattomuuden ja loputtoman sotapuheen ohella tunnetaitoinen uusi sukupolvi törmää kiviseinään kysellessään maapallon elinkelpoisuuden säilyttämisen perään.

Toivoa ja iloa on tosiaan syytä hakea läheltä ja pienestä.

Nykyään alkutalven perusaiheisiin kuuluu miesflunssalle nauraminen. Vähäinen nuhakuume kaataa raavaan perheenisän ensimmäisenä sänkyyn ja hänen hoivan tarpeensa sivuuttaa kuumeilevat lapset.

Itsekin joskus miesflunssaa poteneena olen päätynyt siihen, että se on avain miestunteisiin – suhteettomalla voimalla ja oudoissa yhteyksissä esiin purskahtaviin maskuliinisen tunne-elämän ilmiöihin.

Lapsuus on erilaisten räkätautien kulta-aikaa. Flunssainen lapsi saa sukupuoleen katsomatta olla tarvitseva ja vaatia huomiota. Kokemus iskostuu syvälle, ja se on ristiriidassa pojille edelleen tyrkytettävien maskuliinisten pärjäämisen mallien kanssa. Miesflunssassa hoivaa kaipaavan lapsen kaivautuminen esiin wannabe-alfauroksesta vaikuttaa tietysti koomiselta.

Ehkä miesflunssatapauksia voisi lähestyä rohkaisemalla potilasta ilmaisemaan haavoittuvuuttaan muutenkin, niin ettei se purkaudu vain koko perheen sairastaessa.

Armollisuus ja nauramisen kyky ovat yhdessä terve keskisormi ajan hengelle.

Presidentivaalien ensimmäisissä kampanja-avauksissa korvaan osui puheenvuoro itäisen Suomen elinkelpoisena ja asuttuna pitämisen puolesta. Ei niin harvaanasuttua aluetta, etteikö jokainen sen ääni ehdokkaille kelpaisi.

Aluepolitiikka ei kuulu presidentin valtaoikeuksien piiriin, mutta turvallisuuspolitiikan kautta kytkentä on mahdollista tehdä: asumattomien rajaseutujen valvonta on vaikeaa, ja armeijan kaipaama tiestö ja muu infra rapistuu tai puuttuu kokonaan. Kun tohmajärveläisten perheenperustamismahdollisuudet muuttuvat osaksi Nato-Suomen ja Venäjän rajan jännitteitä, ne on turvallistettu.

Turvallistamisessa normaalista yhteiskunnallisesta kysymyksestä tehdään turvallisuuskysymys. Ei ole olemassa yksiselitteistä mittaria sille, kuinka suuri uhka turvallistamispuheen taustalta löytyy. Joskus kyseessä voi olla todellinen ja havahtumista vaativa vaara, joskus pelkkä retoriikka.

Pandemia-aika ravisteli suomalaisten turvallisuuskäsityksiä. Havahduttiin siihen, että teho-osastoja, hengityskoneita ja niiden osaavia käyttäjiä olisi hyvä olla riittävästi. Terveydenhoitojärjestelmä nähtiin hetkellisesti muuna kuin loputtomana rahareikänä ja potentiaalisena yksityistämisen kohteena. Vastaavankaltaisia havahtumisia aiheuttivat maanviljely, kauppojen logistiikka ja sähköntuotanto. Huoltovarmuutta kaikki. Roskakuskienkin työlle löydettiin kokonaisturvallisuuden sädekehä.

Pandemia-ajan turvallistaminen on muuttunut täysimittaiseen sotaan valmistautumiseksi. Turvallistamista on yritetty ulottaa jopa taiteen, kirjallisuuden ja opetuksen kentille saakka. Jos ei ole suomalaista kulttuuria ja suomen kieltä, niin minkä puolesta sitten sodittaisiin?

Ehkä pandemiasta otettiin jotakin opiksi, mutta päivänpolitiikassa terveydenhoito ja monet muut hetkellisen arvonnousun kokeneet alat ovat muuttuneet jälleen silppuriin työntämistä odottaviksi leikkauskohteiksi.

Pitäisikö kaikki päivähoidosta vanhustenhoitoon ja kulttuurista liike-elämään turvallistaa. Kun aika on militarismin kyllästämää, muunlaisia perusteita ymmärretään heikosti.

Samalla luovutettaisiin kuitenkin suoraviivaisimpien uhkakuvien maalailijoille oikeus pystyttää ne kehikot, joissa julkista keskustelua käydään.

Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen epäonnistumisen keskeisiä syitä on autoritaarisille ja totalitaarisille valtioille tyypillinen tiedonkulun ongelma: ylemmille tahoille kerrotaan mieluiten sellaisia viestejä, joita johto haluaa kuulla. Vastaavasti ylhäältä tulevia ohjeita ei uskalleta kritisoida, vaikka ne olisivat toteuttamiskelvottomia – mieluummin niitä ollaan vain toteuttavinaan. Näin syntyy kehä, jossa asioista päättävät tahot ajautuvat aina vain kauemmas todellisuudesta. Hyökkäyspäätös on itsessään esimerkki tästä, ja sodankäynnissä kompurointi on vahvistanut kuvaa rakenteellisesta ongelmasta.

Miellyttävien viestien ja todellisuuden välinen ristiriita tapaa vahvistaa itsevaltiaiden vainoharhaisuutta, jos he ovat sellaiseen taipuvaisia. Usein ovat.

Ymmärryksen lisäämisen ja kehityksen mahdollistava kritiikki merkitsee itsevaltaisessa järjestelmässä muutosta eli uhkaa. Demokratian ytimessä on puolestaan se, että muutos nähdään mahdollisuutena ja kritiikki sen mahdollistavana välttämättömyytenä. Tieto kulkee ja epäkohtia oikaistaan. Siksi demokratian on katsottu väistämättä syrjäyttävän totalitarismin jollakin aikavälillä. Samasta syystä media kutsuu itseään ylväästi vallan vahtikoiraksi.

Todellisuus ei valitettavasti ole näin selvärajainen eikä demokratian tulevaisuus välttämättä ruusuinen. Enemmän valtioita on liikkeessä demokratiasta kohti autoritarismia kuin toisin päin. Turkista ja Unkarista on puhuttu paljon, Israelista vähemmän, mutta syystäkin painavin äänenpainoin. Suomen Nato-jäsenyyden myötä meidän ulkopolitiikkaamme pitkälti määrittelevän USA:n 1700-lukulainen demokratia vaikuttaa hankalasti korjautuvalta ja on sen vuoksi romuttumisvaarassa.

Puhtaita autokratioita ja niiden suuntaan liukuvia valtioita yhdistää viholliskuvien synnyttäminen ja huomion suuntaaminen niihin. Medialla on tässä luonnollisesti merkittävä rooli. Helposti vaikuttaa käyvän niin, että vallan vahtikoira räkyttää kansalaisten kriittiset äänet hiljaisiksi ja keskittyy vallanpitäjille mieluisten uhkakuvien viestimiseen. Rajan takaa löytyy vihollinen aina ja kaikkialla, joskus se löytyy omista lähiöistä. Paremman puutteessa rivit suoristetaan vaatimalla talouskuria, jonka varsinainen merkitys aukeaa, kun yhdyssanan ensimmäisen osan jättää pois.

Lapsikin tämän ymmärtää

Lapsikin tietää mitä raha on.

Raha on taskuun sujahtava kolikko tai seteli, joka osaa tarvittaessa sukeltaa internetiin ja uida sen syvyyksissä ja hypätä sieltä taas vaikka maksukorttiin.

Olomuodostaan huolimatta raha on arvon mitaksi ja säilyttäjäksi tiivistettyä työtä, jota voi käyttää maksuvälineenä. Rahaa voi ansaita työn lisäksi myymällä asioita, jotka on hankittu aiemmin tehdyllä työllä. Myös työn teettäminen toisilla ymmärretään mielellään työksi, koska se vaatii omaa osaamistaan ja työn tekeminen kantaa itsessään monenlaisia myönteisiä merkityksiä.

Ylimääräistä rahaa voi säästää tai lainata niille, jotka katsotaan kykeneviksi maksamaan velkansa työllään takaisin.

Tällä rahaa koskevalla tietomäärällä selviää elämässä aika pitkälle.

Koska työtä voi tehdä rajallisesti, liiallista velkaantumista pitää varoa. Tulot ja menot on pidettävä tasapainossa.

Koulun historiantunneilla hereillä pysyvä lapsi saattaa oppia, kuinka raha syntyi vaihtokauppaa sujuvoittamaan. Viljasäkkiä vastaava kolikko on helppo kuljettaa mukana ja vaihtaa viiniruukkuun, jonka myyjä voi taas ostaa itselleen viljasäkin tai jotain muuta.

Viljasäkilliseen tiivistyy paljon työtä, mutta kolikko on vielä näppärämpi.

Vuosituhansien saatossa talous on kasvanut, eli ihmisiä, viljasäkkejä ja niiden vastikkeita on huomattavasti aiempaa enemmän, mutta kuitenkin rajallisesti.

Jos kolikoita tehdään paljon enemmän kuin viljasäkkejä on, kolikoiden uskottavuus katoaa. Puhutaan inflaatiosta. Yhden viljasäkin lunastamiseen tarvitaan aiempaa enemmän kolikoita.

Pidemmälle opinnoissaan ehtineille avataan rahaa säilyttävien ja lainaavien pankkien merkitystä. Luotettavat pankit voivat lainata vähän enemmän kolikoita kuin niihin on talletettu. Sitä kutsutaan luotonlaajennukseksi ja se tekee taloudesta entistä sujuvampaa.

Perusasiat eivät silti muutu: viljasäkkejä on rajallinen määrä, samoin niitä vastaavia kuparisekoite- tai bittikolikkoja. Ohra- ja kolikkosäkit ovat molemmat niukkoja hyödykkeitä, ja jos ne käyvät oikein niukoiksi, alkaa väistämättä rähinä.

Tämä kaikki vaikuttaa niin itsestäänselvältä, että pankkisektorin toimintaan ei ole uhrattu kovin paljoa huomiota edes liike-elämää palvelevassa korkeakouluopetuksessa.

Vielä vähemmän pohditaan rahasta kerrotun tarinan sisältöä ja merkitystä yhteiskunnan toiminnan kannalta.

Laillistetun varkauden jäljillä

Vallitsevan kertomuksen mukaan valtion käsi käy verotuksessa ihmisen kukkarolla ja vie osan hänen tiivistetystä työstään. Se on laillistettua varkautta, jolla maksetaan kuntien ja valtion kulut.

Tässä yhteydessä rahan tarinaan ilmestyy kiinnostava sivujuonne: kunnan palkkaaman sairaanhoitajaisän tai valtion palkkaaman poliisiäidin työ ei näytäkään tiivistyvän rahaksi, vaan tilipäivänä heidän pankkitililleen ilmestyvät eurot on yksinkertaisesti otettu pois muilta.

Jos julkisen sektorin työpaikat ja investoinnit vaativat rahan haalimista yksityiseltä sektorilta joko lainaamalla tai verottamalla, kotitalouksien, pankkien ja muiden yritysten käyttöön jää vähemmän rahaa, minkä vuoksi niiden toimeliaisuus vähenee ja talous kokonaisuudessaan kärsii.

Koska Suomen kaltaisessa pienessä maassa on liian vähän tiivistettyä työtä, sitä on hankittava muualta. Jos valtio lainaa liikaa rahaa ulkomailta, inflaation vaara kasvaa ja suorat ulkomaiset investoinnit yrityksiin vaarantuvat.

Kaiken tämän vuoksi valtion menojen ja verotuksen tason painaminen mahdollisimman alas alkaa vaikuttaa välttämättömältä.

Edellä kuvattu rahan tarina on sepite, jonka synnyttämä kuva finanssijärjestelmästä ja talouden toiminnasta on olennaisilta osiltaan puutteellinen ja vääristynyt.

Metsästäjä-keräilijät mikroyrittäjinä

Rahan maailmaa pyörittävä valta on sen tarinassa, ja tarinankerronnassa alkuperäisyydellä, aitoudella, on suunnaton voima. Sen vuoksi menneisyyteen kurkottamista ei voi välttää.

Väite rahan syntyjuurista vaihtokaupan sujuvoittajana on järkeenkäyvä, mutta arkeologia ja antropologia eivät sitä tue. Rahan alkuperä on toinen.

Heimoyhteisöt eivät ole muodostuneet oravannahka- tai kolikkokasoja kerryttävistä mikroyrittäjistä, vaan heimojen toiminta on muistuttanut nykyistä perheyhteisöjen sisällä tapahtuvaa jakamista. Heimoyhteisöjen välisessä vaihdannassa fyysisillä maksuvälineillä ei välttämättä ole ollut suurta merkitystä, vaikka jonkinlaista kirjanpitoa vaihtosuhteista on pidetty yllä.

Velkakirjat ovat ratkaisevasti vanhempi keksintö kuin hopeakolikot.

Heimoyhteisöjen välisessä käytössä ”raha” on ollut tulevaisuudessa toteutettavaksi tarkoitettu taloudellinen sitoumus.

Sitä raha on edelleen.

On aivan sama, kuinka paljon menneet polvet ovat hikoilleet lipaston laatikkoon säästettyjen perintökolikkojen eteen, jos ihmissuvun tulevaisuus pyyhitään pois muutamien vuosien tai vuosikymmenien varoitusajalla: rahan arvo haihtuu taivaan tuuliin ratkaisevasti nopeammin kuin viimeiset viljasäkit tyhjennetään.

Kun pankkiirien katse harittaa

Nykyisellään tavarasta ja palveluista suoritettujen maksujen osuus maailmanrahaliikenteestä on muutaman hassun prosentin luokkaa. Luotonlaajennusta harjoittavat pankkiirit ovat nähneet viljasäkit reilusti enemmän kuin kahtena.

Syvemmälle pyörivien rahagalaksien pyörteisiin sukellettaessa voidaan arvioida, että kaiken maailmassa liikkeellä olevan käteisen arvo on suuruusluokaltaan tuhansia miljardeja. Jos huomioidaan pankkitalletukset, rahaa on olemassa todennäköisesti vähemmän kuin 100 000 miljardia, siis kymmeniä tuhansia miljardeja.

Lukujen suuruudella ei sinänsä ole merkitystä, vaan niiden keskinäisillä suhteilla.

Kun mennään maksamistaan odottaviin yksityisiin ja julkisiin velkoihin ja todetaan niiden karkeaksi yhteissuuruusluokaksi 300 000 miljardia, vaikuttaa siltä, että veronmaksajien taskuilla käyvien valtion varkaankäsien täytyy liikkua todella vikkelästi saadakseen sairaanhoitajien ja notaarien palkat maksettua, koska rahaa näyttää ylipäätään olevan olemassa niin paljon vähemmän kuin velkaa.

Kuvio on toki huomattavasti monimutkaisempi.

Nykyisellään keskuspankkien tappiotakuuta nauttivissa vedonlyöntipaikoissa eli pörsseissä rahaa on kiinni suunnilleen saman verran kuin pankkitalletuksissa ja johdannaispuolella taas huomattavasti enemmän – siellä liikutaan ehkä noin 1 000 000 miljardin suuruusluokassa.

Rahatarinan lasten versio ei kerro tästä todellisuudesta olennaisia seikkoja, vaikka oma arkijärkinen vahvuutensa sillä kuitenkin on. Se on selkeä ja helposti omaksuttavissa, ja käsitys rahasta tiivistettynä työnä vastaa ihmisten enemmistön kokemuksia. Rahalla maksaminen on helpompaa kuin vaihtokauppa ja valtaosa meistä maksaa autolainansa vääntäytymällä jonkinlaisen sorvin ääreen räntäsateisen maanantaiaamun ruuhkan läpi, ja niitä maanantaiaamuja on peräkkäin niin monta, että ajatus suu säkkiä myöten elämisestä säilyy kirkkaana mielessä.

Lause ”lapsikin tietää mitä raha on” kannattaa lukea muodossa ”myös lapsi tietää mitä raha on – yhdestä näkökulmasta”.

Näkökulma ei ole merkityksetön, vaikka sen kautta voi olla vaikeaa löytää järjen hiventäkään siitä, että Norjan tai Saudi-Arabian kaltaisten upporikkaiden öljyvaltioiden julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on 30-40 prosenttia. Miksi valtion pitäisi lainata näin merkitävästi, jos se voisi elää verotuloilla tai säästöillä? Saudidiktatuurin kohdalla asian voi pistää hallitsijoiden yleisen hirveyden piikkiin – mutta Norja?

Vapaiden markkinoiden kadotettu paratiisi

Ajatus luomusyntyisistä ja luonnonlakien kaltaisista markkinavoimista on samaa tarinajuurta kuin käsitys rahan synnystä vaihdannan välineenä.

Vapaat markkinat ovat menetetty paratiisi, jonne pyritään ikuisesti takaisin.

Tässä Adam Smithin aloittamassa tarinaperinteessä vapaille markkinoille on annettu peräti sivistyksen tuottamisen tapaisia tehtäviä. Vapaiden markkinoiden arvostelija ilmoittautuu siis esimerkiksi sivistyksen, hyvinvoinnin ja vapauden vastustajaksi.

Todellisuutta paremmin kuvaava selitys markkinoista on tylsempi: markkinat ovat yksi kulttuurin osa, jonka merkitys ja käytännöt vaihtelevat aikojen ja olosuhteiden mukaan.

Verotuksella on rahan ja samalla myös valtion synnyn selittäjänä vaihtokauppaa keskeisempi rooli. Vallan vakiinnuttamisen keinovalikoimassa rahalla maksettava vero on tehokkaimmasta päästä. Kun verosuoritus suostutaan ottamaan vastaan vain tietyssä valuutassa, verovelvollisen on hankittava tätä nimenomaista valuuttaa. Se kannustaa myymään viljasäkkejä vaikkapa varuskunnalle, jonka sotilaat vahtivat muun ohessa veronkerääjiensä turvallisuutta.

Valtio synnyttää verotuksella kysynnän ja arvon käyttämälleen rahalle. Kryptovaluutoilta puuttuu tämä ominaisuus ja sen myötä paljon muutakin.

Verotus sitoo alamaiset tai kansalaiset tehokkaasti yhteiskuntaan.

Näin syntynyt kokonaisuus tarjoaa myös kasvualustan ja pelikentän markkinoiden synnylle ja yritystoiminnalle siinä mielessä kuin se nykyään tunnetaan.

Voi pohtia, millä tavoin erilainen maailma olisi, jos saksalaisen Georg-Friedrich Knappin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa esittämä ja chartalismin teorialle tietä viitoittanut määritelmä rahasta olisi hyväksytty yleisesti. Knappin mukaan raha ei ole muuta kuin verojen maksamista palveleva oikeusjärjestyksen luomus. Veroilla ei rahoiteta valtion menoja, vaan valtion menot rahoittavat veronmaksun luodessaan siihen tarvittavat tulot.

Velkaantumalla valtio siis synnyttää rahaa, joka virtaa budjettimomenttien kautta reaalitalouteen.

Verotusta ei ainakaan kutsuttaisi varkaudeksi. Pikimminkin se nähtäisiin huoltotoimenpiteenä, jossa valtio pitää huolta rahan uskottavuudesta keräämällä ylijäämää pois talouden kierrosta. Koska pääomilla on taipumuksena kasautua, tehokas rahan uskottavuuden huolto tarkoittaisi kaikkiin tulolajeihin yltävän ja riittävän korkean veroprogression käyttöä,

Poliittisesti ajatus on kuitenkin tällä hetkellä niin mahdoton, että siihen ei ole ilmeisestä tarpeesta huolimatta tartuttu. Niinpä vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen aloitetut ja pandemian ja sota-ajan myötä laajennetut keskuspankkien rahoitusohjelmat kerryttävät galaksikokoluokan pääomakertymiä muutamille maapallon rikkaimmille ihmisille, tuottoja ja turvasatamia etsivä raha synnyttää absurdeja hintakuplia ja inflaation karkaaminen on jatkuva uhka.

Kertomus rahasta tiivistettynä työnä on yleisessä käytössä ja elinvoimainen, koska se palvelee eräitä populismin muotoja, ja populismihan on politiikan kovaa ydintä.

Populismi tarkoittaa poliittisten päätösten tekemistä vetoamalla sellaisiin tunteisiin, joiden pohjalta ei poliittisia päätöksiä pitäisi tehdä. Kognitio- ja neurotieteilijöiden mukaan yleisimmät poliittisten mielipiteiden muodostamista ohjaavat tunteet ovat pelko, halveksunsa ja viha.

Niinpä populismin alalajeja on lukematon määrä.

Maahanmuuttopopulismissa lietsotaan pelkoja ja oikeutetaan vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Oikeuspopulismissa keskitytään rikoksentekijälle kostamiseen rikollisuuden vähentämisen asemesta.

Rahasta puhuttaessa kaksi keskeistä populismin lajia ovat säästöpopulismi, jossa julkisen sektorin menojen väitetään olevan ensisijaisesti tuhlaamista, sekä veropopulismi, jossa verotus esitetään työn ja omaisuuden laillistettuna varastamisena.

Knappin rahamääritelmän käyttöönotto tekisi säästö- ja veropopulismiin vetoamisen hankalaksi.

Politiikan teatteri on kuitenkin siinä mielessä postmoderni tai suorastaan queer laji, että monet keskenään ristiriitaiset tarinajänteet voivat kietoutua sulassa sovussa toisiinsa ja olla näyttämöllä läsnä samanaikaisesti.

Niinpä käsitys rahasta tiivistettynä työnä ja siitä seuraavasta verotuksen varkaudenomaisuudesta voi toimia populististen intohimojen polttoaineena edelleen, vaikka keskuspankit ovat julkaisseet aivan toisenlaisia määritelmiä rahan olemuksesta 2010-luvun loppupuolelta lähtien.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkihoito teki nuo avaukset välttämättömiksi; pankkien ja sijoittajien pelastamiseksi pumpattujen tuhansien miljardien ilmestyminen vaati selitystä.

Esimerkiksi Suomen Pankki kertoo verkkosivuillaan, että ”rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.

Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta.”

Lapsen näkökulmasta rahaa tutkailemaan tottuneelle tällainen rahan käyttäytyminen on sen verran eksoottista, että Suomen Pankki kertaa.

”Lainan myöntämisvaiheessa siis muodostui lisää rahaa. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui. Miksi rahan määrä taloudessa ei vähitellen supistu nollaan? Yksi keskeisin syy on, että rahaa muodostuu antolainauksen lisäksi myös pankkisektorin maksaessa kulujaan ja jakaessa voittojaan.”

Jos keskuspankkiraha vielä ymmärrettäisiin keskuspankkien myöntämäksi takuutodistukseksi liikepankkien luomalle rahalle, rahaan, julkiseen velkaan ja verotukseen liittyvä keskustelu saisi aivan uusia sävyjä ja suuntia.

Voitaisiin kysyä, miksi 1980- ja 1990-luvuilla oli niin olennaista ottaa valtioilta pois mahdollisuus omilta keskuspankeiltaan lainaamiseen. Esimerkiksi Euroopan unionissa suoran keskuspankkirahoituksen kielto kirjattiin Maastrichtin sopimukseen 1992.

Miksi valtioiden on lainattava liikepankeilta ja muilta rahoituslaitoksilta, jotka ovat liikaa ahnehdittuaan kaatuneet säännöllisesti samaisten valtioiden pelastettaviksi?

Vastauksen ensimmäinen osa on helppo: kun valtio lainaa liikepankeilta, toiminta on linjassa sen tarinan kanssa, jossa raha on tiivistettyä työtä. Valtio näyttää kilpailevan lainamarkkinoilla muiden toimijoiden kanssa, jolloin se heikentää yksityisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia.

Tähän kertomukseen sisältyvä ajatus rahan niukkuudesta selittää, miksi veronalennuksiin on aina varaa mutta elonkehän pelastamiseen ei. On vain leikattava ja säästettävä, heiluteltava valtiovarainministeriön virkamiesten avuliaasti ojentamaa lihakirvestä.

Valtioiden velkaantumista talouskuri ja veronalennukset eivät pysäytä, mutta varallisuuseroja ne kasvattavat kyllä tehokkaasti. Tämä palvelee olemassaolevien hierarkioiden vahvistamista, ja hierarkiat taas lisäävät turvallisuudentunnetta niiden yläpäässä, johon valtaosa ihmisistä haluaa samaistua.

Varallisuus kasautuu ylös, turvattomuus alas.

Vastauksen toisen osan voi aloittaa toteamalla, että useampienkin keskuspankkien häveliään myöhäiset ulostulot rahan luonteesta lienevät syntyneet pakon edessä: erilaisten kriisien myötä keskuspankit ovat parhaansa mukaan ryhtyneet kiertämään niille määrättyä – ja niiden itse aikoinaan vaatimaa – suoran keskuspankkirahoituksen kieltoa.

Kieltoa on perustelu sillä, että niin voidaan estää poliitikoiden holtiton ja ideologisesti suuntautunut varojen käyttö. Liikepankit ja muut rahoituslaitokset kun edustavat tarinassa objektiivista, ideologioista vapaata näkemystä siitä, minkä verran ja mihin valtion sopii rahaa käyttää.

Koska keskuspankkien nykyisin käyttämät määritelmät ovat sopusoinnussa rahan syntyhistoriaa tutkineiden arkeologien ja antropologien näkemysten kanssa, voidaan miettiä rahan tarinalle uusia tulokulmia nykyaikaan.

Mihin kaikkeen rahan – eli maksuvälineeksi kelpuutettujen velkasuhteita koskevien kirjanpitomerkintöjen – hallussapidon pitäisi oikeuttaa?

Mistä me olemme varsinaisesti huolissamme silloin, kun olemme huolissamme velan määrästä?

Velasta syntyvä raha kasautuu hallitsemattomasti ja ihmiskunnan rikkain kymmenesosa kilpailee keskenään kuluttamalla planeettamme elinkelvottomaksi.

Siinä todellinen velkaongelma.

Ukrainan sotaa kutsutaan Venäjällä taisteluksi Natoa vastaan. Sanaa ”länsi” käytetään usein sotilasliiton synonyyminä. Nato ja sen kanssa yhteistyössä toimivat maat on helppo listata, lännen käsitteen utuisuus taas mahdollistaa moraalisten puutteiden ja vähäisemmän ihmisyyden liittämisen vastustajaan.

Puheet Naton ja lännen vastaisesta taistelusta olisi helppo pistää venäläisen propagandan piikkiin ja todeta ne itse aloitetun hyökkäyssodan oikeuttamisyritykseksi, jos vastaava puhetapa ei olisi käytössä myös täällä. ”Me” eli ”länsi” käy kuulemma Ukrainassa sotaa Venäjän kanssa. Määrittelyt jäävät tässäkin tapauksessa avoimiksi tai epämääräisiksi. Viitataan arvojen tai sivilisaatioiden sotaan, puhutaan totalitarismin pysäyttämisestä. Osana tätä kamppailua EU-maat yrittävät korvata venäläistä maakaasua qatarilaisella, ja Suomi ja Ruotsi suomettuvat Turkin suuntaan.

Ukraina käy oikeutettua puolustussotaansa niillä keinoilla, joita sillä on käytettävissä. Ratkaisevassa roolissa on ollut Yhdysvaltojen liittolaisineen toimittama aseapu ja tiedustelutieto. Tässä suhteessa Venäjän puhe sodasta Natoa vastaan on perusteltua. Ukrainan tukeminen on välttämätöntä, mutta siihen voi sisältyä myös muita kuin puolustustaisteluun liittyviä tavoitteita. Yhdysvalloissa ääneen lausuttuihin pyrkimyksiin kuuluu Venäjän ratkaiseva ja pitkäaikainen heikentäminen. Sodan pitkittyminen on varma tapa kasvattaa tuhottujen venäläispanssareiden ja tapettujen sotilaiden määrää, mutta ei se välttämättä ole ukrainalaisten kannalta tavoiteltavin vaihtoehto.

Retoriikka kuitenkin kovenee koko ajan. Helsingin Sanomien joulukuun alussa haastattelema brittitutkija Keir Giles vaatii lehden otsikoinnin mukaan ”Eurooppaa vastahyökkäykseen, koska sota Venäjän kanssa alkoi jo”. Gilesin mukaan Venäjän turvautumista ydinaseisiin on turha pelätä.

Voi tietysti kysyä, miksi vain ukrainalaiset vuodattavat verta, jos he ovat yhteisessä sodassa meidän puolellamme. Koska Putin on mielipuoli, sodan laajentaminen nopeasti on välttämätöntä – ja koska hän ei ole mielipuoli, ydinaseita ei tulla käyttämään.

Yksimielisyyttä vaativa ilmapiiri kärjistää näkemyksiä, ja silloin todellisuutta jäsentävät ja ohjaavat kertomukset voivat muuttua osaksi meitä syvemmälle katastrofiin kiskovaa pyörrettä.

Ei Ukrainan sodan pitänyt tulla oikeastaan yllätyksenä.

Aseellisen konfliktin mahdollisuutta on ennakoitu vuosikymmeniä paitsi Kennanin, Kissingerin, Mearsheimerin ja Volasen tapaisten veteraanipoliitikkojen ja tutkijoiden papereissa, myös tietokonepeleissä ja venäläisistä r-sanaa käyttävien julistuksessa naapurimaan ikuisesta verenhimosta.

Näiden ennustusten painoarvo ja taipumus toteuttaa itseään vaihtelevat, mutta niissä kaikissa on kyse todellisuutta selittävistä, jäsentävistä ja muokkaavista tarinoista eli narratiiveista. Silloin kun siviilejä murhataan, puhe narratiiveista voi tuntua lässytykseltä. Todellisuus kuitenkin rakentuu sanoista – niin tie Ukrainan nykyisiin kauheuksiin kuin tie sodanjälkeiseen aikaan, millainen se sitten onkaan. Siksi narratiiveista on puhuttava entistä enemmän.

Konfliktia ennakoivista äänistä huolimatta Putinin diktatuurin aloittaman sodan yksityiskohdat ovat tietysti yllätys. Sotarikokset ja julmuus siviiliväestöä kohtaan muistuttavat tosin vuosituhannen vaihteen Tšetšenian sotia: sielläkin Venäjän sotavoimien alkuvaiheen kompuroinnista siirryttiin systemaattiseen tuhoamissotaan. Putinin valtaannousuun liittynyt operaatio oli hänelle lopulta riemuvoitto. Tšetšeniassa Venäjä ilmoittautui yhteiseen ääri-islamin vastaiseen rintamaan yhdessä lännen kanssa. Selitys nieltiin vähäisin vastalausein, koska nuoremman Bushin sotaretki Irakiin ei myöskään kestänyt päivänvaloa. Ukrainan sodan oikeutuksena käytetty kertomus taistelusta fasismia vastaan on saanut kriittisemmän vastaanoton. Pitkittyvissä ja tappiollisissa sodissa niiden perusteluiden irvokkuus korostuu.

Pintatason sotapropagandan alla – mutta ei siitä täysin vapaana – elää valistuneempiin näkemyksiin nojaava narratiivien verkko. Tutkijoiden näkemykset Naton itälaajentumisen tuottamista ongelmista eivät muutu perusteettomiksi, vaikka Putinkin viittaisi samaan aiheeseen. Vastaavasti kohti aseellista konfliktia johtanut kehityskulku ei poista Putinin vastuuta hänen aloittamastaan sodasta.

Venäläisten muuttumattomuutta ja kollektiivista vastuuta julistavat kertomukset vievät puolestaan turvaan pääsyn mahdollisuuden niiltä itänaapurin asukkailta, jotka vaarantavat elämänsä kamppaillessaan rauhan ja demokratian puolesta kotimaassaan.

Tšekkikirjailija Jaroslav Hašek kuoli tuberkuloosiin tammikuun alussa 1923. Hänen pääteoksensa Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa jäi kesken, mutta moinen pikkuseikka ei estänyt kirjan nousemista klassikoksi. Kunnon sotamies Švejk saattaa olla edelleen tärkein sotaa käsittelevä romaani. Sotaromaani se ei ole, vaikka senkin lajityypin kirjat puhuvat sodasta omalla tavallaan.

Švejkin satavuotisjuhlien viettämiseen tänä syksynä on perusteita, mutta juhlinnassa on väistämättä ilottomia ja apeita sävyjä. Kunnon sotamiehen kesken jääneen matkan päätepisteessä Ukrainassa on jälleen käynnissä täysimittainen sota. Diktatuurit vainoavat edelleen kansalaisiaan näiden mielipiteiden vuoksi, mutta mahtipontiset uhrimielen ja yksimielisyyden vaatimukset täyttävät lehtien palstat muuallakin. Epäileviltä tai muuten vääriltä vaikuttavia sanavalintoja kahvilassa kyttäävällä etsivä Bretschneiderilla on vastineensa Minskistä Moskovaan, mutta meillä tämän raskaan vastuun ovat ottaneet kantaakseen somen päivystävät kansalaispoliisit.

Puhetaidoistaan huolimatta myös Švejk jää Bretschneiderin haaviin. Matka oman naurettavuutensa paljastumista kouristuksenomaisesti pelkäävän keisarikunnan sotakoneiston syövereihin alkaa. Upseeristo vahtii raivokkaasti kulisseja, joiden lomasta vilahtelee lahon imperiumin hallintoon kyllästyminen ja lyhyinä tarkkoina välähdyksinä myös sodan kauhut murhattuine siviileineen.

Ristiriita hukutetaan viinaan. Kunnon sotamies Švejkissä ryyppäämistä ja sekoilua riittää. Ympäröivää kaaosta pidetään loitolla loputtomilla tarinavyörytyksillä. Kokonaisuus on hauska ja hirveä, mutta niin monitahoinen, että Hašekin viillot ovat pysyneet tuoreina tähän aikaan saakka.

Švejk on Joseph Hellerin Me sotasankarit -teoksen esikuva, mutta myös maailman myydyimpänä sotakirjailijana markkinoidun Sven Hasselin fantasiaa lähestyvä tuotanto on Hašekille velkaa. Ero on kuitenkin valtava. Sotakirjailija Hasselilla keskiössä on pienryhmän puolesta uhrautuminen, altruismi, jonka väärinkäyttö ylipäätään mahdollistaa sodan. Hän tekee viihdettä samaistuttavien keskushenkilöiden veren vuodattamisesta. Hašekilla ei ole sankareita, vaan hän näyttää ihmisen tuottaman suuronnettomuuden paljaana ja kokonaisuudessaan.

Paljon on puhuttu siitä, kuinka Suomen on vältettävä suurvaltojen pelinappulaksi joutumista ja harmaita alueita. Suomen jäsenyyshakemusta Natoon voi tässä suhteessa pitää onnistumisena. Hakemuksella peippaileva Turkki ei ole suurvalta.

Oma lukunsa ovat ne päivälehdistön pääkirjoitukset, joissa nimenomaan ihastellaan Suomen nykyistä asemaa Yhdysvaltojen pelinappulana. Tälle voi olla perusteensa, jos uskoo Suomen ja Yhdysvaltojen intressien pysyvän samoina hamaan iankaikkisuuteen. Vain uskossa väkevien sanotaan näkevän jumalan.

Puhe Natosta läntisten demokratioiden arvoyhteisönä on vaimentunut. Nyt liittoutumista perustellaan Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan muodostamalla pakkotilanteella. Kevään aikana toisteltiin, kuinka vain ydinasesateenvarjo voi meitä suojella. Ylen toukokuun lopulla siteeraama pitkäaikainen ulkopolitiikan vaikuttaja ministeri Jaakko Iloniemi toteaa, että ”mikään valtio ei vaaranna omaa kansallista olemassaoloaan suojatakseen jotakin toista valtiota. Se tarkoittaa, että ydinasesateenvarjoa ei ole olemassa.” Ei Iloniemeä varsinaisena Naton vastustajana tunneta, mutta iäkkäänä ihmisenä hänellä ei ehkä ole tarvetta ruokkia harhakuvitelmia muita miellyttääkseen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikalle niin tärkeä tunteilematon viileä harkinta kiteytyi eduskuntakeskustelussa. Puheenvuoroja esitettiin muun muassa edesmenneelle kenraalille, joka komensi metamfetamiinipäissään tykistön ampumaan omia joukkojaan.

Mediassa Ukrainan sota kehystettiin valinnaksi Suomen Nato-jäsenyyden ja Putinin kannattamisen välillä. Spekuloitavaa riittää tuleviksi vuosikymmeniksi, mutta vanha sanonta maahan kaatuneen maidon perään itkemisen turhuudesta pätee kauramaidon aikakautenakin.

Kiinnostavin kulma tapahtuneeseen löytyy median ja poliittisen päätöksentekokoneiston toiminnasta kriisissä – siitä kun on mahdollista oppia jotakin. Kriisissä vallanpitäjät ovat toimittajien keskeisin tiedonlähde, ja hädässään tiedonjanoinen kansa taas ”pakottaa” päättäjät tekemään niitä valintoja, jotka media esittää ainoiksi vaihtoehdoiksi.

Jo käynnissä olevat keinottelutalouden ja ympäristön kriisit tuottavat tulevaisuudessa tilanteita, joissa hätä on suuri, medialta janotaan tietoa, johtajilta nopeita päätöksiä ja riveiltä suoruutta.

Ihmiskunnan uhkakuvien listalta voi kevein mielin pyyhkiä pois maailman hallitsijaksi nousevan tekoälyn. Jos oppimiskykyinen supertietokone esittäisi nykyisenkaltaisen politiikan jatkamista, koneen epäinhimillinen kylmyys ja piittaamattomuus todettaisiin välittömästi ja se syöstäisiin vallasta. Jos kone taas muuttaisi päätöksentekoa parhaan saatavilla olevan tutkimustiedon pohjalta yhteiskunnan ja ympäristön kannalta kestävään suuntaan, se murskattaisiin atomeiksi jo testausvaiheessa. Etuoikeudet ja valta kytkeytyvät yhteen ja osaavat puolustaa itseään.

Kun tekoälyn valtaannousu ei meitä uhkaa tai pelasta, on jatkettava niillä keinoilla ja sillä ymmärryksellä, joka meillä on. Historian valossa hyvin erilaisilta pohjilta ponnistavat yhteiskunnat ovat synnyttäneet ja pitäneet yllä eliittiryhmiä, jotka muistuttavat toisiaan huomattavan paljon. Korkeakulttuurien vallitsevat kertomukset näyttävät kiertyvän etuoikeuksien perustelemisen ympärille. Samalla on käynyt selväksi, ettei ole sellaista aatetta, ideologiaa tai uskontoa, joka ei sopivasti tulkittuna soveltuisi epäinhimillisen ja tuhoisan politiikan selkänojaksi.

Tulkinnat ratkaisevat paljon myös demokratiassa, joka on muutenkin haastava laji. Vaikka demokraattiselle hallinnolle voidaan asettaa minimivaatimukset – jotka Venäjä jälleen alitti duuman vaaleissa – puhdasta tai täydellistä demokratiaa ei koskaan saavuteta. Jos tämän utopian tavoittelusta kuitenkin luovutaan, menetetään aiemmat saavutukset. Vapaiden vaalien tapaisten rakenteiden ja hereillä pysyvien äänestäjien lisäksi demokratia vaatii toimiakseen perustarpeiden turvaamista ja laajaa osallisuuden kokemusta. Yhdysvaltojen 1700-lukulaista demokratiaa voi sen pitkäikäisyyden ihastelun ohessa tarkastella myös tästä näkökulmasta. Vaikka Trumpin kausi oli monella tavoin ongelmallinen, se oli ennen kaikkea laajemman ongelman oire.

Kun tekoäly ei meitä hallitse, valta ja vastuu ovat pienellä vaivannäöllä nimettävissä. Onneksi tekoäly ei myöskään unelmoi meidän puolestamme. Unelmat ovat avain maailman muuttamiseen. Pisimpään nyt tehtävien ratkaisujen kanssa joutuu elämään nuoriso, jonka ääni kuuluu vaaleissa suurten ikäluokkien massan alta heikosti. Niinpä nuorten unelmia olisi syytä kuunnella entistä tarkemmin.

Jouluna 1941 Yhdysvalloissa julkaistiin sanomalehtiuutinen, jonka mukaan Japanin ilmavoimissa palveli tuhat saksalaista lentäjää. Uutisen mukaan heidän tukenaan oli suuri joukko saksalaisia teknikoita ja kenttähenkilökuntaa.

Jutun julkaisuhetkellä Saksan itärintama oli romahtamaisillaan. Göringin johtama Lutfwaffe oli kärsinyt korvaamattomia menetyksiä jo vuonna 1940 taistelussa Englannista. Saksan sodankäyntiä vaivasi kokeneiden lentäjien ja lopulta kaikkien muidenkin resurssien puute.

Niin tanakasti irti todellisuudesta kuin otsikko ”tuhannesta natsipilotista japsi-ilmavoimissa” olikin, sen julkaisulle oli selkeä syy. Japanin 7.12.1941 Pearl Harbouriin tekemä isku ja sen jälkeiset voitot Tyynenmeren ilmataisteluissa eivät olleet japanilaisista Yhdysvalloissa viljeltyjen rasististen stereotypioiden mukaan yksinkertaisesti mahdollisia. Niinpä japanilaiskoneiden lentäjien täytyi olla saksalaisia.

Ennakkoluuloihin perustuvan vastustajan halveksunnan luulisi olevan ylellisyyttä, johon ammattisotilailla ei ole varaa. Sodankäynnin oppikirjoissa asiasta on varoiteltu ainakin parin tuhannen vuoden ajan. Silti omaan ylimielisyyteen kompastutaan sotapoluilla säännönmukaisesti. Suurilla ja pienilläkin valloilla on omat Afganistaninsa.

Ylimielisyys on kuitenkin välttämätöntä. Vastustajan halveksittavuus on olennainen osa viholliskuvien synnyttämistä. Ilman soveliasta vihollista sotaan valmistautuminen vaikuttaa kyseenalaiselta tai naurettavalta puuhalta. Vihollinen on ainakin henkisesti ja kulttuurisesti meitä alemmalla tasolla, mutta moraalittomuutensa vuoksi vaarallinen. Sotaa koskevissa narratiiveissa korostetaan omien sotilaiden moraalisten ominaisuuksien lisäksi teknistä osaamista, joka kertoo kulttuurisesta ylemmyydestä viholliseen nähden. Ei venäläismedia sattumalta pui lännen perhearvojen rappiota samalla kun Putin hehkuttaa uutta ohjusteknologiaa.

Samaan sapluunaan istuu Ilmavoimien operaatiopäällikkönä ja HX-hankejohtajana toimineen prikaatinkenraali Juha-Pekka Keräsen esittämä näkemys siitä, että jokainen suomalaiskone voi pudottaa kymmenen venäläistä. Hävittäjien kaartotaistelut jäivät historiaan vuosikymmeniä sitten, mutta Keräsen fantasioinnille on tilausta kymmeniätuhansia miljoonia nielaisevan asekaupan pönkittämisessä.

Maailma vaikuttaa hälyn täyttämältä. Oudot ja häiritsevät äänet kaikuvat tietoverkosta reaalitodellisuuteen ja hetkittäin – esimerkiksi tammikuisen Capitol-kukkulan valtauksen yhteydessä – melu kasvaa korvia raastavaksi.

Ihmiselämä on pitkälti kaaoksen poissulkemista. Mieli suodattaa havaintojen vyörystä mielekkään kokonaisuuden. Se tapahtuu luomalla kertomuksia, joihin valitut yksityiskohdat sopivat. Tarina on ihmisen käyttöliittymä. Se saa meidät myös kysymään elämän tarkoitusta; kai tälläkin sattumien sarjalla on jokin suunta ja päämäärä.

Jaetun tarinan voima on suunnaton. Yhteiset intersubjektiiviset uskomukset ovat ihmislajin poikkeuksellisen yhteistyökyvyn ja samalla menestyksen tärkein selittäjä. Kertomusten voimalla on rakennettu pyramidit ja luotu rahajärjestelmät.

Kulttuurien järjestymistä voi tarkastella niin sanottujen suurien kertomusten eli metanarratiivien kautta. Keskiajan Euroopassa kristinuskon valta ulottui ihmisen syntymästä tähtitieteeseen. Suuren kertomuksen korvautuminen uudella synnyttää hämmennyksen aikakauden. Näin tapahtui valistuksen syrjäyttäessä kristinuskon.

Suuren kertomuksen kuolemasta puhuttiin paljon 1980-luvulla postmodernismin yhteydessä. Se on liioittelua. Yleisö vain sokeutui narratiivin vaihtuessa. Valistuksesta siinnyttä tieteellistä maailmankuvaa ei haudattu 70- ja 80-lukujen taitteessa uusliberalismin kertomuksen noustessa määrittelevään asemaan. Käsitys taloudesta luonnonlainomaisena korkeampana voimana alkoi vain sanella sen, mikä tieteessä, yhteiskunnassa tai ylipäätään elämässä on olennaista ja mikä taas taustakohinaa.

Nyt talouden suuri kertomus murtuu. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkihoito ja koronapandemian vaatimukset ovat palauttaneet taivaankappaleiden kiertojärjestyksen paikoilleen: talous on inhimillisen toiminnan yksi osa-alue, ei enempää eikä vähempää.

Uusliberalismin kultakaudella sen omaksuneilta talouskuripuolueilta vaikutti onnistuvan mikä tahansa, mutta nyt niille on hankalaa kaikki. Tyhjiötä ovat nousseet täyttämään Trumpin republikaanien ja Halla-ahon perussuomalaisten kaltaiset liikkeet, joissa pelkkä johtajan persoona sitoo yhteen ristiriitaiset ja ontot tavoitteet.

Hälinää tulee riittämään, mutta se kertoo ehkä enemmän menneestä kuin tulevasta.

Yhdelle lautaselle mahtuu paljon maailman myllerrystä.

Keväällä 2013 Guangzhoussa tilasin ravintolassa pieniä lihavartaita ja tulin syöneeksi rottaa. Vielä edellisenä aamuna olin hymyillyt hotelliaamiaisella vinosti naapuripöydän yhdysvaltalaisperheelle, joka valitti kyllästymistään kaupungin McDonaldseihin.
Enää ei hymyilyttänyt.

Mäkkärin hampurilaispihvit näyttävät ja todennäköisesti maistuvatkin samalta kaikkialla maailmassa. Hinnan ohella mielikuvat tuttuudesta ja turvallisuudesta ovat olleet lihateollisuudelle olennaisempia kuin pihvin sisältö tai syntyhistoria. Epämääräisten asioiden päätyminen lautaselta suuhun vie nopeasti mielenrauhan. Se taas on huonoa bisnekselle.

Keväällä 2013 Kiinan viranomaiset takavarikoivat 20 000 tonnia lihaväärennöksiä. Rotan, minkin tai ketun raatojen syöminen ei välttämättä ole ihmiselle vaaraksi, mutta niiden lihaan lisätyt kemikaalit ovat. Samoihin aikoihin takavarikoitiin erä kananjalkoja, jotka oli pakastettu 1960-luvun lopulla.

Koronapandemia on todennäköisesti peräisin kiinalaiselta märkätorilta. Ruokaväärennösten yleisyys pitää huolta siitä, että märkätorilta elävänä hankitun ja itse teurastetun eläimen lihalla on maassa kysyntää. Märkätorien suosiolle on muitakin selityksiä. Ne ovat paikkoja, joissa eläimiin ja ruokaan liitetyt maagiset uskomukset lyövät kättä totalitarismin tuhoaman luottamuksen ja raa’an markkinavetoisuuden kanssa. Koronan myötä nämä kiinalaisen yhteiskunnan ongelmat ovat meidän kaikkien ongelmia.

Samalla korona on vain yksi uusi rengas siinä ihmiskunnan eläinperäisten sairauksien ketjussa, johon kuuluvat esimerkiksi tuberkuloosi ja viruspohjaiset rokot. Ne ovat olleet eläinten laajamittaisen hyödyntämisen hinta. Väkiluvun kasvu ja lihateollisuuden kehittyminen ovat käynnistäneet varsinaisen loppukirin. Harvoin tarjolla olleen juhlaruoan mielikuvilla myydään jokapäiväisiä lihajalosteita. Jatkuvat bileet vaativat aina vain enemmän viljelysmaata eläintuotantoon. Sademetsät palavat ja ihmiset kohtaavat uusia taudinaiheuttajia.

Mielikuvien myyminen on maailman suurin bisnes. Kauppiaiden suosiossa ovat asiat, joihin mielikuvia on helppo kytkeä: autot, aseet, päihteet, liha. Tämän tiedostaminen on yksi askel kohti maailman myllerryksen rauhoittumista.

Kevät Pohjanmaalla: matalalla ujeltavan Fouga Magister -harjoitushävittäjän synnyttämät ilmavirtaukset repivät vanhojen kuusien latvustoja irti ja säikähtäneet emoketut syövät naapurin turkistarhalla poikasiaan.

Kotikylälläni 1970-luvulla useamman kerran toistunut tapahtumasarja palasi mieleen Ylen julkaisemasta psykoterapeutti Nina Pyykkösen haastattelusta. Pyykkönen ei puhu häkkieläimen hädästä vaan nykyisestä nettikeskustelusta, mutta yhtymäkohdat ovat selviä. Jutun mukaan parasympaattinen hermosto toimii hyvin ja ajattelu on kirkasta silloin kun tunnemme olevamme turvassa. Vaaratilanteessa tai kovan stressin aikana syntyy taistele tai pakene -reaktio, jolloin keho ja aivot toimivat eri tavalla: ”Järkiperäinen ajattelu kääntyy pois päältä.”

Normaalitilanteessakaan järjen valta ei ole ehdotonta. Sitä verrataan usein tunteiden norsun selässä istuvaan ratsastajaan, joka ei ohjaa norsua.

Vanhastaan tiedetään sekin, että ihmisen psyyken perustehtävä on varjella tasapainon ja eheyden kokemusta. Jos hienovaraiset psyykkiset puolustusmekanismit eivät uuteen tilanteeseen sopeutumisessa toimi, tasapaino palautetaan sumeammilla selityksillä. Jokainen meistä toimii ajoittain niin. Pahimmillaan todellisuus saattaa kuitenkin vääristyä. Vastoinkäymisten aiheuttajaksi voidaan nähdä paha henki, noituus, juutalaisten salaliitto tai 5G-verkko. Syytetyt vaihtuvat aikakausien myötä, mutta kaava on aina sama. Selityksen löytyessä jäsentymätön ahdistus katoaa ja ajattelu tuntuu taas kirkkaalta. Muutos tuo mukanaan helpotuksen tunteen. Uutta tasapainotilaa uhkaavat väitteet torjutaan näennäisen itsevarmasti.

Hetkellinen salaliittoteoriaan uskominen voi olla melko harmitonta. Sumeiden selitysten järjestelmällinen levitys ja hyväksikäyttö on kuitenkin eri asia. Vihapuhetta tai disinformaatiokampanjoita ei pidä hyväksyä. Samalla on syytä miettiä, mistä ilmiötä ruokkiva turvattomuuden tunne on syntynyt. Turvattomuuden tunteen jäsentymättömyys ja laaja levinneisyys viittaavat kriisiin kulttuurin ja sen maailmanselityksen sisällä. Siellä myös korjausliikkeen on tapahduttava.

Sitä odotellessa ei ole syytä pilkata niitä, joiden valmiudet tasapainon varjelemiseen ovat juuri nyt heikkoja. Kaikki me olemme eläimiä liian ahtaissa tietoverkkohäkeissä.

Hyvän keskustelun tuntomerkkeihin kuuluu pyrkimys ymmärryksen lisäämiseen. Twitter-todellisuuden kukkotappeluissa tämä tavoite loistaa usein poissaolollaan. Syyt ovat ilmeisiä. Vastakkainasettelut ja tunnekuohut tuottavat huomiota, ja se taas muuttuu somejättien käsissä rahaksi. Niinpä algoritmit ohjaavat yleisövirtoja seuraamaan, kuinka keskustelijat heittelevät toisiaan verbaalisilla kivillä.

Totuuden tavoittelun kanssa tällä on perin vähän tekemistä. Totuus muistuttaa harvoin kiveä, jonka voi poimia käteen, sujauttaa taskuun tai heittää naapurin ikkunaan. Paremmin sitä voisi kuvata kasvuston takaa häämöttäväksi lohkareeksi, jota kiertelevä polku vie välillä lähemmäs ja välillä kauemmas. Kokonaisuus näyttää erilaiselta eri suunnista katsottuna. Kysymys on näkökulmista ja niiden ymmärtämisestä.

Yksinkertaistavat ja kyynisyyteen taipuvaiset todellisuuden hahmottamisen tavat ovat suosittuja, koska niihin keskittymällä voi suojautua pettymyksiltä. On nimenomaan helppoa uskoa, että elämässä vain raha ratkaisee – tai että suurvalta X:n hirmuteot täytyy vain sivuuttaa, koska ne ovat pienempi paha kuin suurvalta Y. Maailman tapahtumia ymmärtääkseen tällaisia näkökulmia on syytä pohtia, mutta ne on myös uskallettava kyseenalaistaa.

Nelisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua käydyn peloponnesolaissodan historioitsijan Thukydidesin mukaan suuret vallat tekevät mitä tahtovat ja pienet kärsivät niin paljon kuin niiden on pakko. Ajatuksella on perusteltu muun muassa Suomen kaltaisen pienen valtion tarvetta liittoutumiseen. Thukydidesin Peloponnesolaissota-teoksen lukija voi tosin päätyä aivan toisenlaiseenkin päätelmään, toteamus voidaan lukea kuvauksena sodan aiheuttaneesta ajattelutavasta eikä yleisenä totuutena. Lisäksi Peloponnesolaissodan kuvaama liittosopimusten verkosto muistuttaa ensimmäisen maailmansodan syttymishetken helvetinkonetta, joka tapahtumien vyöryessä kiskaisee valtion toisensa jälkeen mukaan tuhoisaan sotaan, joka olisi ollut muuten vältettävissä.

Eri maiden vallankäyttäjät ovat aina osanneet hyödyntää kapeita ja kyynisiä näkökulmia. Tälläkin hetkellä vapaita vaaleja, kansalaisoikeuksia tai kasvihuoneilmiön pysäyttämistä vaativia mielenilmauksia syytetään ”vakauden horjuttamisesta”. Samalla leimakirveellä on hutkittu niin rauhanliikettä kuin feministejäkin.

Vallankumousta ei pelkästään televisioitu. Vallankumouksessa tosi-tv-show valtasi Valkoisen talon ja murhasi USA:n presidentti-instituution.

Donald Trumpin voittoisa mediaikiliikkuja saa käyttövoimansa tunnekuohuista. Sitä ei pysäytetä ironialla, kriittisillä argumenteilla, paljastuksilla tai faktaluetteloilla. Epäusko, suru, pelko ja viha kelpaavat kaikki pyörittämään myllyä. Korona tarkoittaa tässä suhteessa vain uusia mahdollisuuksia, vaikka Trumpin nykyisen kampanjan kannalta pandemian sulatteluaika saattaa jäädä liian lyhyeksi.

Trump ei ole lajinsa ensimmäinen, eikä hän todellakaan ole ainoa. Kaikkialla kriittinen media hoitaa tehtäväänsä tutkimalla peruskysymystä: paskooko karhu metsään. Tämän arvoituksen äärellä ollaan silloin, kun listataan Trumpin päivittäisiä asiavirheitä ja valheita, toistellaan Filippiinien Duterten esittämiä tappouhkauksia tai perussuomalaisten vieraslajipuheita. Kauhisteltavaa riittää, koska sen avulla äärioikeisto hankkii näkyvyyttä. Peruskannattajille mediakohut ovat todiste vallasta ja voimasta. Asetelma varmistaa sen, että viestien törkeysaste kasvaa jatkuvasti.

Aikaamme leimaa aitouden kaipuu. Sitä edustavat tosi-tv ja kirjallisuuden autofiktiobuumi, somen täyttävät selfiet ja julkisuuden ammattilaisten sopivan rosoisiksi tuotteistetut elämäntarinat. Politiikassa tietämättömyys tulkitaan aitoudeksi, ja suoraan valehtelu on osoitus rehellisyydestä. Tiedon asemesta kaivataan jotain jolle alistua. Alistuminen vapauttaa ihmisen vastuusta ja johtajaan uskominen luo turvallisuutta. Turvallisuuden tunnetta aitouden vaikutelmastakin kai haetaan. Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ehkä karhun kyykkimistä voisi kutsua niukan asiallisesti ihan vain karhun kyykkimiseksi ja jättää yksityiskohdilla mässäily väliin, vaikka silloin menetetään kallisarvoisia klikkauksia. Seuraava askel on vielä vaikeampi: median pitäisi avata yleisölleen, kuinka sen oma toimintalogiikka mahdollistaa hyväksikäytön ja pitää äärioikeiston ikiliikkujan käynnissä.

Normaalisti äärioikeiston mediastrategia pitää ydinkannattajat tyytyväisinä mutta myös lisää sen poliittista eristystä. Julkisuudenhallinnan todellinen merkitys paljastuu poikkeustilanteissa. Tämä on hyvä muistaa nyt, kun korona ja talouskriisi kietoutuvat yhteen.
(Kolumni 11.8.2020)

Perussuomalaisten kansanedustajat moittivat rahoitusta, jonka dosentti Oula Silvennoinen on saanut juutalaisten kansanmurhaa koskevaan tutkimukseen, koska sitä käytetään ”perussuomalaisten kiusaamiseen”. Äärioikeistoyhteytensä enemmän kuin kolme kertaa kieltäneen puolueen taholta tällainen suhtautuminen holokaustiin puhuttelee jokaista Monty Python -huumorin ystävää, mutta kovin pitkäksi aikaa ei kannata jäädä naureskelemaan. Tahattoman absurdilta komiikalta vaikuttavan lausunnon takaa löytyy vähemmän hymyilyttäviä ilmiöitä.

Perussuomalaisten siirtyminen kohti äärioikeistoa on prosessi, jolla ei ole näköpiirissä olevaa takarajaa. Rajan mahdollisesti löytyessä puolue hajoaa – kuten viime vaalikaudella jo kertaalleen kävi. Median toimintalogiikka vahvistaa ilmiötä. Tony Halmeen aikana n-sanan viljely riitti varmistamaan julkisella paheksunnalla laajan näkyvyyden. Nyt perussuomalaisnuoret julistavat Ylellä rotuoppejaan. Holokaustitutkimusta vastaan hyökkääminen on samaa jatkumoa. En käy epäilemään rotuoppien ja muukalaisvihan julistajien mielipiteiden aitoutta, mutta kokonaisuuden kannalta niissä on kyse huomion hakemisesta, markkinoinnista, jonka edesauttamisessa medialla on vastuunsa.

Tietysti myös tämä kolumni tarjoaa omalta pieneltä osaltaan näkyvyyttä huomiohakuiselle vihankylvölle, jonka omien toimintamallien kannalta argumenteilla ei ole merkitystä. Asiaperusteinen teksti voi kääntyä omaa tarkoitustaan vastaan. Fasismia onkin luonnehdittu opiksi, joka tarjoaa sopivissa olosuhteissa äärimmäisen tehokkaat keinot vallan tavoitteluun – ja joka on täysin hukassa vallan saavutettuaan. Vääryyttä ja salaliittoja vastaan käytävän taistelun on määrä johtaa tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa kuviteltu menneisyys tulee takaisin. Hitler nousi valtaan pörssiromahduksen jälkeisessä talouskaaoksessa konservatiivisten oikeistopuolueiden tuella. Taistelu vääryyttä vastaan jatkui päättöminä hyökkäyssotina ja juutalaisten kansanmurhana. Tuhatvuotisuutta edusti uuden pääkaupungin kolossaalisten rakennusten suunnittelu. Peter Englund kuvaa teoksessaan Kirjeitä nollapisteestä (WSOY 2003), kuinka paljon huomiota uhrattiin sen pohtimiseen, minkä näköisiä raunioita suunnitteilla olevista rakennuksista aikanaan syntyisi.

(Kolumni 25.2.2020)

Törmäsin hiljattain sotakirjasta tehtyyn arvioon, jossa kiiteltiin armottomasti kuvattuja taistelukohtauksia. Arvostelijan mukaan ne tekevät romaanista sodan vastaisen. Itsestäänselvyytenä esitetty väite jäi mietityttämään.

On totta, että sellaiset realistisuudestaan tunnetut teokset kuin Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta tai Väinö Linnan Tuntematon sotilas veivät uskottavuuden runebergiläiseltä lapsisotilashahmolta, joka iloisin mielin kärsi ”kylmää, nälkää, haavojaan”. Remarquen romaani päätyi natsi-Saksan kirjarovioihin 1938. Kirjailijan sisko teloitettiin teoksen vuoksi 1943.

Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksioikoinen. Kulttuuriset merkitykset ja tulkinnat muuttuvat. Tuhansia vuosia vanha hakaristi symboloi vuonna 2019 eri asioita kuin vuonna 1919. Myös kirjallisuuden ja elokuvien realistisiksi kutsutut sotakuvaukset ovat saaneet uusia luentatapoja. Taiteilijan mahdollisesti pasifistiseksi tarkoittama kauhun ja kuoleman kuvasto voidaan lukea myös omien puolesta tehdyn pyyteettömän uhrautumisen eli altruismin kautta. Sodan mielettömyyden kuvaus kääntyykin sankarin uhrausten palvonnaksi. Runebergin Sotilaspoika tulee takaisin nykyaikaan sovitettuna ja vähemmän äitelin sanakääntein esitettynä, mutta perusidealtaan muuttumattomana.

Raakojen sotakuvausten pasifistiset luennat ovat edelleen mahdollisia – jokainen vastaanottaja luo oman tulkintansa – mutta varsinkin elokuvien maailmassa veriroiskeet liittyvät yleensä viihteellistettyyn militarismiin ja yltiöisänmaallisuuteen. Altruismin raja vaikuttaa samalla siirtyvän aina vain kauemmas. Paitsi että sankari vaarantaa oman henkensä ja terveytensä, hän on tilanteen niin vaatiessa valmis ottamaan kannettavakseen sen taakan, joka seuraa alaisten lähettämisestä varmaan kuolemaan – tai syyllistymään sotarikoksiin aseveljien suojelemiseksi. Lauri Törnin tarinaan kuuluu niin pitkälle menevä isänmaallisuus, että se johtaa maanpetostuomioon. Kolmannessa Tuntemattoman sotilaan filmatisoinnissa Helsingissä liehuvat hakaristiliput kuvaavat natsien kanssa liittoutumista eräänä itsensä uhraamisen muotona.

Joulumarkkinoiden sotakirjatulvassa loputtomia koukkauksiaan tekevät sissipartiot eivät edusta pasifismia vaan yhtenäisyyden tunnetta vahvistavaa myyttien ritualistista toistoa.

(Kolumni 18.12.2019)

Edesmennyt veljeni osallistui vuosikymmenen alussa eteläpohjalaisen paikallisradion järjestämään vaalikeskusteluun. Yhdeksi väittelyn teemaksi nousi homoliittolaiksi kutsuttu tasa-arvoinen avioliittolaki. Keskustelijoista ainoastaan veljeni ei vastustanut sitä. Kotiin palatessaan hän löysi postilaatikkonsa sullottuna täyteen homopornolehtiä.

Paikallista moraalipoliisia voi luonnehtia paitsi ripeäliikkeiseksi, myös ennalta hyvin tehtäväänsä varautuneeksi: laajuutensa ja laatunsa perusteella lehtinivaska ei ollut peräisin pienen paikkakunnan R-kioskin valikoimasta.

Tutkimusten mukaan homofobia on yleisintä niillä ihmisillä, jotka itse ovat tunteneet vetoa samaa sukupuolta oleviin, mutta eivät pysty tuota tunnetta käsittelemään. Taustalta saattaa löytyä autoritaaristen vanhempien asettamia kieltoja, eikä ahdasmielisen pikkupaikkakunnan ilmapiiri helpota tilannetta. Seksuaaliseen identiteettiin liittyvät ristiriidat ja epävarmuus painuvat hetkeksi taka-alalle, kun osoittaa itselle ja muille toimivansa vallitsevien normien mukaan.

Epävarmuus, itsetunnon hauraus ja riippuvuus ulkopuolisista auktoriteeteista tekevät ihmisestä helposti johdateltavan. Synnintuntoa korostavat uskonnolliset liikkeet ja vahvasta johtajuudesta puhuvat poliitikot ovat oivaltaneet tämän jo kauan sitten. Samanmielisten ryhmän suojissa yksilön hauraus saattaa purkautua fanaattisuutena.

On tuskin sattumaa, että monen poliittista kuohuntaa herättävän kysymyksen pinnan alta löytyy seksuaalisuuteen liittyvä juonne. Ilmastonmuutosta vastaan kamppailemista väitetään turhaksi, koska varsinainen ongelma on väestönkasvu etelän köyhimmissä maissa. Suuri syntyvyys liittyy mielikuvien tasolla seksuaaliseen holtittomuuteen, myyttiin tummaihoisten etelän miesten ylivoimaisesta ja pidäkkeettömästä libidosta.

Sama myytti löytyy väestönvaihto-salaliittoteorian taustalta. Väestönvaihdosta puhuvat väittävät, että valkoihoiset suomalaiset tai eurooppalaiset eivät lisäänny tarpeeksi maahanmuuttajiin verrattuna, minkä vuoksi he muuttuvat vähemmistöksi omassa maassaan ja lopulta katoavat.

Kuinka liinatukkainen 2000-luvun Jukolan Jussi voisi kilpailla perheen perustamisessa etelän tummahipiäisten rakastajien kanssa, kun näiden takana on maailmanlaajuinen salaliitto? 

Tarkastelemisen arvoisia ovat myös katupartiointiin liittyvät paradoksit. Useilla suomalaisten naisten suojelemisesta puhuvilla laitaoikeistolaisilla on tuo­mioita naisten pahoinpitelyistä, seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista – eikä tämä ristiriita näytä vaikuttavan heidän asemaansa liikkeen sisällä mitenkään. Toisenlaisia näkemyksiä edustaville tutkijoille, toimittajille ja poliitikoille taas esitetään uhkauksia, jotka saattavat naisiin kohdistuessaan huipentua erilaisiin raiskausfantasioihin.

Suomalaisten naisten puolustamisen asemesta kyse on oman hauraan identiteetin suojelemisesta. Seksuaalisen väkivallan vastustamisen nimissä taistellaan maahanmuuttajien oletettua ylivertaista seksuaalista vetovoimaa vastaan.

Ilmastonmuutos- ja maahanmuuttokeskustelun ohella epävarmuudesta kumpuavia fanaattisuuden purskahduksia kuullaan tietysti myös tasa-arvokysymysten yhteydessä. Postilaatikon täyttäminen pornolehdillä on repliikkinä harmittomimmasta päästä, vaikka kertoo esittäjänsä sieluntilasta paljon. Tasa-arvon toteutuminen eri muodoissaan uhkaa autoritaarista ajattelutapaa, josta on haettu turvaa.

Mistä hätä sitten laajemmassa mitassa kumpuaa?

Ihmisten kokeman turvattomuuden­tunteen aitoutta ei ole tarvetta kiistää. Tunteen kaikkien aiheuttajien nimeäminen on kuitenkin vaikeaa, varsinkin jos ihminen on siihen itse haluton. Jokin selitys vahvoille tunteille kuitenkin annetaan, ja tällä hetkellä yksinkertaisten, viholliskuviin pohjautuvien selitysten tarjoajat ovat vahvoilla.

Keskeinen yhteiskuntien myllertäjä ja turvattomuuden lisääjä on ollut kolmekymmentä vuotta sitten angloamerikkalaisesta maailmasta toden teolla leviämään lähtenyt uusliberalismi. Talous on määritellyt julkisen keskustelun vuorosanat, elämä on välineellistetty ja kilpailu, voittajien ja häviäjien tuottaminen, on tärkein yhteiskuntaa määrittävä voima. Uusliberalismi aurasi tietä äärioikeistolle, jonka ihmiskuvan se käytännössä hyvin pitkälle jakaa. 

Nyt Financial Times puhuu kapitalismin nollaamisesta, eli muutoksen merkkejä on ilmassa. Tämän kokoluokan muutokset eivät kuitenkaan tapahdu hetkessä, eivätkä ilman töyssyjä. Odottelun asemesta on mahdollista keskittyä pieniin käytännön tekoihin.

Silloin kun todellisuus alkaa muistuttaa koulukiusaamista, on hyvä palauttaa mieliin, kuinka kiusaamisen mekaniikka toimii.

Kiusaaja voi olla masentunut tai itsetunnoltaan hauras lapsi, mutta nyrkkien jo heiluessa ei ole oikea hetki hänen sielunelämänsä kaiveluun.

Kiusaamisen mahdollistaa ympäröivän ryhmän osoittama aktiivinen tai passiivinen tuki. Kun jotkut kannustavat ja enemmistö ei ole näkevinään, kiusaaja löytää aina kohteen ja tekosyyn kiusaamiselle. 

Kiusaajan ehdoilla käyty sananvaihto ei ole keskustelua, vaan enintään sen irvi­kuva. 

Jos ei ole valmis kutsumaan välitunnilla koulun pihalla tapahtuvaa lumi­pesua kahden ääripään kamppailuksi, ei ole syytä käyttää kyseistä termiä myöskään vastaavista tilanteista aikuisten maailmassa. 

(Essee Anti-Racist Forumin julkaisuun Tolkutonta menoa)

Millaisen reaktion saa aikaan pääministeri, joka muistuttaa virkamieskuntaa vaaleilla valittujen päättäjien poliittisen kannan seuraamisesta? Jumalattoman älämölön, ainakin Suomessa armon vuonna 2019.

Pääministeri Rinteen hännänheilutusviestissä eli elokuun alussa esitetyssä varoituksessa sooloilusta sotaharjoitusten suhteen ei ollut kyse Sipilän kaudelta tutusta tavasta komentaa virkamieskunta ohittamaan lainsäädäntö, vaan pahemmasta – puolustushallinnon ja ulkoministeriön suvereniteetin kiistämisestä. Rinteen mukaan ”viimeisten vuosien aikana on ollut sekä puolustushallinnossa, puolustusvoimissa että joissakin muissa ministeriöissä vähän sellaista taipumusta, että vaikka on ollut poliittinen kanta tiedossa, niin ei ole oikein tahdottu sen mukaisesti toimia”.

Jos upseeriston ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien virkamieskaadereiden riippumattomuus demokraattisesta päätöksenteosta näin kyseenalaistetaan, mitä mahdetaankaan keksiä seuraavaksi?

Joka tapauksessa vanha viisaus, jonka mukaan valta on siellä, mitä ei voi arvostella, sai jälleen vahvistuksensa.

Helsingin Sanomien erikoistoimittajan analyysin mukaan kyse on ”luultavasti pääministerin ohuesta osaamisesta”. Suomen Sotilas -lehti teki puolestaan Facebook-päivityksessään johtopäätöksen, jonka mukaan ”pääministeri ja hallitus haluaa jarrutella Suomen puolustusyhteistyön syvenemistä muiden länsimaiden kanssa”.

Ilmeisesti puolustusyhteistyön syventäminen siis vaatii ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavan virkamieskunnan toimintavapautta parlamentaarisen järjestelmän ulottumattomissa. Siltä viime vuosikymmenien kehitys on kieltämättä vaikuttanutkin.

Laskun maksamisen jälkeen rantaravintolan tarjoilija kertoo, että hänellä on saman ikäinen poika kuin meillä, mutta lapsi elää isoäidin hoivissa Pohjois-Thaimaassa. Tarjoilijan palkalla ei saa etelässä asuntoa koko perheelle, kotikylässä taas ei ole töitä. On kova ikävä, tarjoilijanainen sanoo, koska näemme vain kerran vuodessa. Hän on pitkään hiljaa ennen kuin kysyy, voisiko halata hetken poikaamme. Selitämme lapselle mistä on kysymys, hän nyökkää ja nousee tuolille seisomaan. Halauksen annettuaan nainen sanoo kiitos, toivottaa meille hyvää jatkoa ja pyyhkii lähtiessään silmiään.

Alkuvuodesta 2007 tapaamamme thaimaalaisen yksinhuoltajaäidin murhe tuli lähelle, vaikka maailmasta löytyy tietysti karumpiakin tarinoita. Kiinalaistaiteilija Ai Weiwein teos Jätesäiliö muistuttaa viidestä pojasta, jotka kuolivat vuonna 2012 Guizhoun maakunnassa häkämyrkytykseen kiivettyään roskasäiliöön lämmittelemään. Kiinassa on arvioitu olevan 60 miljoonaa hylättyä lasta, joiden vanhemmat ovat lähteneet työnhakuun toiselle paikkakunnalle.

Jotkut muistuttavat aiheellisesti, että silloin kun työ ei hajottanut perheitä, niitä hajotti usein nälkäkuolema. Kaikkia nykyhetken ongelmia ei kuitenkaan voi selittää pelkäksi siirtymävaiheen kitkaksi matkalla kohti parempaa. Uutiset vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksista Thaimaan turismiteollisuudelle toivat tarjoilijanaisen perheen usein mieleen.

Globalisaatiolla perusteltu pääomien ja tavaroiden liikkumisen vapaus tarkoittaa työntekijöiden liikkumisen pakkoa. Jotkut jäävät rajamuurien ulkopuolelle yhdessä turvapaikkaa etsivien ihmisten kanssa. Muurien sisäpuolella vallitsee lähtemisen vapaus, mutta sekin repii perheitä ja yhteisöjä. Ilmiö on runnellut raskaasti itäistä Eurooppaa, ja läsnä se on myös suomalaisissa pikkukaupungeissa. Epävarmuus tulevasta kasvattaa ääriliikkeiden kannatusta kaikkialla.

Talouden ehdoilla rakennetulle Euroopan unionille ihmiset ovat ensisijaisesti työvoimaa, jonka liikkuvuutta on edistettävä. Vuokratyövoiman avulla poljetaan palkkoja samalla kun ääriliikkeitä mielistellään estämällä turvapaikanhakijoiden liikettä kohti Eurooppaa. Vuosikymmenien määrätietoisella työllä on luotu rakenne, jossa ihminen katoaa näkyvistä ja muuttuu resurssiksi, kuluksi tai ongelmaksi.

(Rauhan puolesta 3/2019)

”EUROOPAN PROJEKTI EI OLE ENÄÄ LIBERAALIN UNIVERSALISMIN ILMAUS VAAN HAPPAMALTA MAISTUVA PYRKIMYS DEFENSIIVISEEN NURKKAKUNTAISUUTEEN.”

Näin toteaa bulgarialainen politiikan tutkija Ivan Krastev Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa kirjassa Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? (Vastapaino 2019).

Krastev käsittelee pakolaiskriisin vaikutuksia, joista keskeinen on hänen mukaansa Euroopassa ollut ”moraalipaniikki, kokemus siitä, että tilanne on karannut käsistä”. Samalla hän tulee avanneeksi EU:n itäisten ja vanhempien läntisten jäsenmaiden välistä jännitettä – aihe, jota Katalin Miklóssyn itäistä näyteikkunademokratiaa käsittelevä artikkeli mainiosti syventää.

Miklóssy erittelee oikeusvaltiokäsityksen ja -kehityksen eroavaisuuksia itäisten ja läntisten Keski-Euroopan maiden välillä 1800-luvulta lähtien. Hän toteaa EU:n itälaajenemisen tapahtuneen paradoksaalisesti sekä liian aikaisin että liian myöhään.

Toisin kuin haluttiin kuvitella, itäisten ja läntisten jäsenmaiden keskeiset yhteiskunnalliset eroavaisuudet eivät ole tasoittuneet talousvetoisesti. Sen sijaan talouden ehdoilla toteutettu laajentuminen tuotti nykyisen tilanteen, jossa tiettyjen demokratian ulkoisten piirteiden esittely Brysseliin päin riittää. Miklóssyn mukaan toimintamalli muistuttaa itäblokin ajoista, jolloin kulisseja pystytettiin Moskovan suuntaan samalla kun valtion oma liikkumatila pyrittiin maksimoimaan.

Lännessä on kummasteltu itäisten jäsenmaiden sisäpoliittisiin tarpeisiin vastaavan jyrkän linjan nationalismin ja EU:hun sitoutumisen yhdistelmää – ja nyt vastaava ilmiö voimistuu myös lännen vanhoissa jäsenmaissa.

Kirja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella suurten ihmisjoukkojen muuttoliikkeen synnyttämän moraalipaniikin seurauksia myös toisesta kulmasta: Krastev toteaa 2,5 miljoonan ihmisen muuttaneen pois Puolasta kommunismin kukistumisen jälkeen. Romanian on jättänyt 3,5 miljoonaa, ja Liettuan 3,5-miljoonaisesta kansasta on jäljellä 2,9 miljoonaa. Väestön kato jatkuu, eikä maahanmuutosta ole apua: vuonna 2015 Slovakian rajan ylitti 169 pakolaista, joista maahan halusi jäädä kahdeksan.

Tunne tilanteen käsistä karkaamisesta on epäilemättä aito. Krastevin esille nostama näkökulma on osin sovellettavissa Suomeenkin. Meillä väki virtaa suurimpiin kaupunkeihin, ja omakotitalon muodon saaneet elämäntyöt menettävät arvoaan pienemmillä paikkakunnilla.

Ilmiön selitykseksi tarjotut talouselämän rautaiset lait eivät tarjoa lohtua sen enempää kuin työn perässä pois muuttavien nuorten aikuisten syyttelykään. Harmaantuvissa ja autioituvissa yhteisöissä torjutaan sisäistä kaaosta viholliskuvilla, joita muodostetaan naapurikunnan vastaanottokeskuksen asukkaista – ja niistä turvapaikanhakijoista, jotka ovat mahdollisesti joskus tänne tulossa.

Juuri ennen kevään eduskuntavaaleja julkaistu neljäntoista kirjoittajan teksteistä koottu Vapiseva Eurooppa on näkökulmiltaan kiinnostava sarja tutkijapuheenvuoroja. Teksti on asiaankuuluvan toteavaa, vaikka kirjan otsakkeeseen on ladattu dramatiikkaa isolla kädellä. Julkaisutilaisuudessa teoksen nimen taustoja valottanut Ronkainen mainitsi, että vapiseva ei tässä yhteydessä tarkoita välttämättä pelokasta tai sairasta, vaan itsensä löytämäisillään olevaa.

Toisenlaisiakin tulkintoja tullaan varmasti näkemään.

Esipuheessaan toimittajat nostavat teoksen kokoavaksi teemaksi eurooppalaisen liberalismin etsikkoajan: jos poliittinen keskusta ei onnistu keksimään itseään uudelleen, EU:n nykyisten kriisien ylittäminen ei välttämättä onnistu, ja edessä voi olla uusi radikaalin populismin aalto.

Teoksen kannalta keskeisen liberalismi-termin merkitys elää eri artikkelien välillä (ja joskus myös niiden sisällä) sen verran, että toimituksellisia täsmennyksiä jää kaipaamaan. Hetkittäin lukija putoaa kärryiltä sen suhteen, pitäisikö liberalismi-sanan mainitsematta jäävä etuliite lukea muodossa talous-, arvo- vai peräti sosiaali-. Valtaosin on kyse painotuksiltaan vaihtelevasta arvo- ja talousliberalismin sisältävästä yleiskäsitteestä – joka ei myöskään ole merkityksiltään ongelmaton. Lukijaa ei auta sekään, että mukana seikkailee uusliberalismin lisäksi ”uusliberalistinen talousoppi”.

Ordoliberalismin käsite ja opin merkitys unionin kannalta saavat sen sijaan Timo Miettisen artikkelissa valaisevan käsittelyn: Euroopan keskuspankki EKP omaksui talouden toimintaa markkinakurilla ohjaavan taloustieteellisen suuntauksen Saksan keskuspankilta. Kirjoittajan sisäisesti ristiriitaiseksi luonnehtiman ordoliberalismin työkalupakkiin kuuluvat kilpailulainsäädäntö, sääntöpohjainen finanssipolitiikka ja keskuspankin itsenäisyys.

EKP:n asemaa ja eurokriisiä käsittelevä Antti Ronkaisen artikkeli on yksi niistä, jotka toivoisi jokaisen politiikasta kiinnostuneen ihmisen lukevan, vaikka tekstistä avautuvat visiot ovat välillä lähes hyytäviä niin vallankäytön kuvauksen kuin tulevaisuudessa häämöttävien poliittisten riskienkin suhteen.

Menneisyydestä nykyhetkeen johtava polku on toki kivetty jaloilla aikomuksilla, kuten Ronkaisen siteeraaman (euroon liityttäessä valtiovarainministerinä toimineen) Sauli Niinistön kuvaus markkinakurin tavoitteista osoittaa: ”Näillä säännöillä haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat ’rankaisisivat’ sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.”

Emeritusprofessori Heikki Paloheimo käy läpi sosialidemokratian Via Dolorosaa EU:ssa paljonpuhuvien tilastoesitysten tuella ja hallitsee myös sarkasmin: ”Sosiaalidemokraatit eivät olleet sosialisoineet tuotantovälineitä, mutta kriitikkojen mukaan he olivat sosialisoineet kulutuksen.”

Jouko Jokisalo kirjoittaa äärioikeistosta, joka hänen mukaansa on ominut itselleen monopolin poliittisen järjestelmän kritiikistä. Jokisalo toteaa, että rauhanprojektina alkanut ”EU ei ole kyennyt toteuttamaan koko unionin tasoista hyvinvointiprojektia, vaan taloudellinen eriarvoisuus ja sisäiset ristiriidat ovat kasvaneet. Nykyinen kehitys vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista: fasismin ja rasismin paluun estämisen.”

Äärioikeiston nousun keskeiseksi taustatekijäksi Jokisalo nostaa vuoden 2008 finanssikriisin, joka ”kyseenalaisti uusliberalistisen politiikan hegemonian”.

Aatehistorioitsija Jokisalo tuntee aiheensa ja kirjoittaa niin vakuuttavasti, että onnistuu puhumaan apokalyptisistä ratsastajista (”ekologinen kriisi, sodat, demokratian rapautuminen ja globaalin talouden epätasa-arvoiset rakenteet”) ja kriisikapitalismin jyrkänteen reunalla seisovasta ihmiskunnasta ilman mahtipontisuuden vaikutelmaa.

Kirjan päätteeksi Sonja Amadae ja Henri Aaltonen kirjoittavat populismin esittämistä haasteista, käsittelevät uusliberalismia, sivuavat kiinnostavasti Brexitiä ja esittävät kysymyksiä Euroopan liberaaleille: ”Ensiksi, milloin tapahtui EU:n painotuksen siirtymä poliittisesta yhteisöstä taloudelliseen integraatioon demokraattisen kontrollin kustannuksella? Toiseksi, olettakaamme, että populistisen ja kansallismielisen reaktion syynä ovat talouden elinvoimaisuuden säilyttämiseksi tehdyt uusliberaalit uudistukset, jotka suosivat yhteiskunnallisia eliittejä ja laskevat palkkoja. Onko olemassa sellaista polkua eteenpäin, joka mahdollistaisi kestävän talouspolitiikan tasaveroisesti kaikille kansalaisille?”

Yksi Vapisevan Euroopan keskeisiä puutteita on se, että kyseessä on kirja. Kirja on hankala ja hidas. Vaalikevääseen tähdättyjen puheenvuorojen olisi hyvä tiivistyä muutamaan twiittiin. Julkinen keskustelu ei muuta odota – se on karusellihevosten laukkakilpailu, jossa kierrosajat ovat kovia ja taustamusiikin tempo ripeä.

Kirja ei toisaalta vanhene nopeasti. Vapisevaa Eurooppaa kelpaa lehteillä tulevina vuosina samalla kun pohtii, mitä keväällä 2019 oikein tapahtui.

Modernin taistelukoneen tietojärjestelmien tekemättä jätetyt päivitykset voivat tehdä sotakoneesta käytännössä hyödyttömän. Tämä sitoo tekniset ja poliittiset kysymykset toisiinsa myös HX-hankkeena tunnetussa Suomen taistelukonekaupassa. Huoltovarmuuden säilyminen vuosikymmenien ajan edellyttää luottamukseen perustuvaa ulkopolitiikkaa. Se tiedostetaan myös HX-hankkeen esittelysivulla, jossa ulko- ja turvallisuuspolitiikka mainitaan koneen valintaperusteena suorituskyvyn, hinnan ja huoltovarmuuden ohella.

Miten luottamus sitten saavutetaan ja millaisiin sitoumuksiin Suomea viedään? Tietokirjailija Pentti ­Sainio näkee Suomen liukuneen asekauppojensa myötä eräänlaiseksi Yhdysvaltojen apujoukoksi, joka vain odottaa kutsua seuraavaan Libyan pommitusten tapaiseen operaatioon. Hänen mukaansa Hornetien risteilyohjusten toimintakyky on yhdysvaltalaisten peukalon alla.

Kymmenien miljardien aseinvestointeja perustellaan itsenäisellä puolustuksella, mutta toimivatko modernit sotakoneet silloinkin, kun Donald Trumpilla on huono päivä? F-35:n kohdalla on epäilty mahdollisuutta estää koneiden käyttö etänä annettavalla käskyllä. Aihetta on käsitellyt muun muassa Jari Mäkinen tiede- ja tekniikkasivusto Tiedetuubi.fi:n HX-ehdokkaita ruotivassa artikkelissaan. Mäkinen toteaa, että F-35 vaatii joka tapauksessa taakseen koko tietosysteemiä.

Ilmavoimien operaatiopäällikkö ja HX-hankejohtaja eversti Juha-Pekka Keränen pitää ajatusta jonkinlaisesta koneen etälamauttamisesta epäuskottavana.

”Ehkä jotain tämäntyyppistä on, ehkä ei. Itse en siihen usko”, hän toteaa.  

Keränen kertoo, että ilmavoimat vaihtavat nykyisten Hornet-taistelukoneiden toiminnan mahdollistavat salaamisavaimet päivittäin. Silloin kun ilmassa tehdään yhteistyötä Ruotsin tai Nato-maiden kanssa, käytössä ovat yhteiset salausjärjestelmät, jotka mahdollistavat tiedon vastaanottamisen ja vaihtamisen.

Yhteisten järjestelmien käytössä on kyse poliittisista valinnoista; on pyritty ja onnistuttu pääsemään yhteistoimintaan tiettyjen valtioiden kanssa. Poliittisiin päätöksiin sinänsä Keränen ei ota kantaa.

Puolueettomuuspolitiikan kaudella Suomi osti hävittäjiä sekä idästä että lännestä. Hornet-hankinta oli suunnanmuutos ja alku sotilasyhteistyön syventämiselle Yhdysvaltojen kanssa. Vastaavia merkityksiä latautuu väistämättä myös tulevaan taistelukonekauppaan.

Historialliset rinnastukset on aina nautittava vähintään kahden suolahyppysellisen kera. Kokonaan analogioita ei voi kuitenkaan sivuuttaa, koska niitä käytetään niin aktiivisesti päivänpolitiikassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa palataan jatkuvasti talvisotaan. Esimerkiksi HX-taistelukonehankinnan kustannuksia ei saa kyseenalaistaa, koska Suomi joutui talvisotaan niin puutteellisesti varustautuneena, ettei kaikille sotilaille riittänyt edes asepukua, vaan rintamalle mennessä omiin vaatteisiin lisättiin valtion antama kokardi ja vyö. Tämä malli Cajanderina tunnettu asu symboloi edelleen varustautumismenojen riittämättömyyttä.

Paluu yhtenäisen kansakunnan syntyhetkeksi katsottuun talvisotaan tarjoaa helpompia voittoja poliittisen retoriikan saralla kuin sisällissodaksi kääntynyt itsenäistyminen. Jatkuva sotaan vetoaminen tuottaa kuitenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun autoritaarisia sävyjä, jotka ulottuvat muuallekin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Eikä kyse ole vain keskustelun sävyistä, vaan raa’asta budjetoinnista: Verkkouutisten lainaaman valtiovarainministeri Petteri Orpon mukaan vuodesta 2021 alkaen hävittäjähankinnat nielaisevat miljardin vuodessa, mikä vuoksi tarvitaan ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”. Jos näin ei toimita, vastassa on jälleen malli Cajander, sota puutteellisesti varustautuneena. Sodan väistämättömyyttä taas ei voi kyseenalaistaa, koska Suomen idea vaikuttaa olevan valmistautuminen sotaan Venäjän kanssa.

Muun muassa taloushistorian professori Ilkka Nummela on osoittanut malli Cajanderin myytiksi. Nummelan mukaan Suomi käytti ”1930-luvulla muuhun Eurooppaan verrattuna runsaasti maanpuolustukseen”. On toinen asia, miten onnistuneesti rahat käytettiin. Silloin uskottiin muun muassa sukellusveneisiin, kuten nyt – historiallista analogiaa käyttäen – taistelukoneisiin.

Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan historiankirjoitus on jossain määrin modernin yhteiskunnan korvike alkuperäiskansojen myyteille. Myyteillä puolustetaan maailmanjärjestystä. Kun yhtenäisyyden tunnetta vahvistavaa myyttiä toistetaan rituaalisesti, estetään maailmaa sortumasta kaaokseen. Myytin tarve ja käyttökelpoisuus sanelevat sen eliniän. Tämä pätee myös malli Cajanderiin.

”Loppujen lopuksi ainakin minulle on aivan sama, mitä hankittavat hävittäjät maksavat, koska sodan hintaa ei voi mitata rahassa.” Näin innostui lausumaan Pentti Perttula, ­Siivet-lehden toimittaja, joka kirjoitti HX-hanketta käsittelevän teoksen ­Paras hävittäjä Suomelle (Docendo 2018).

Suomen ilmavoimien kannalta F/A-18 Hornetien korvaamiseen ensi vuosikymmenen lopulla tähtäävä HX-hanke vaikuttaa menestykseltä jo etukäteen. Uusien taistelukoneiden hankinnasta on määrä päättää 2021, eikä näköpiirissä ole sellaista hallitusvaihtoehtoa tai globaalia myllerrystä, joka vaarantaisi kaupan. Hinnasta viis. Asekaupan kustannusten sivuuttaminen on lähes isänmaallista toimintaa.

Elinkaarikustannuksiltaan kymmeniin miljardeihin euroihin nousevan kaupan kustannukset häivytetäänkin taustalle, kun HX-hankkeen julkista kuvaa puunataan. Videot, julkiset kalustoesittelyt ja ehdokkaiden ominaisuuksia vertailevat lehtijutut luovat kisajännitystä ja antavat yleisölle mahdollisuuden omien suosikkien hehkuttamiseen.

Kaikille suomalaisille taistelukoneisiin käytettävä rahamäärä ei kuitenkaan ole yhdentekevä. Historian suurinta asekauppaa ollaan tekemässä sisäpoliittisesti ja taloudellisesti herkässä tilanteessa. Niinpä ei ole yllättävää, että taistelukonehankinnan kuluja on yritetty saada näyttämään joltakin muulta kuin mitä ne ovat.

Aalto-yliopiston taloustieteen professorin Pertti Haaparannan mukaan hävittäjäostojen ottaminen pois kestävyysvajelaskelmista on ”silmän­lumetta”.

”Nuo investoinnit eivät koskaan maksa itseään takaisin, mutta ne on maksettava. Tämän vuoksi ne ennemmin tai myöhemmin ovat väkisin mukana kestävyysvajelaskelmissa, ellei sitten pitkän ajan velkatavoitteen anneta kasvaa. Jos ei anneta, niin ne maksetaan todennäköisimmin supistamalla muita menoja. Lisäksi hävittäjien käyttökustannukset tulevat mukaan kestävyyslaskelmiin.”

Tärkein yksittäinen kustannuksiin vaikuttava tekijä on hankittavien koneiden määrä. Ilmavoimien komentajana toimivan kenraalimajuri Sampo Eskelisen mukaan uusia koneita tarvitaan nimenomaan 60 kappaletta, koska muuten ei ”koko Suomen alueen puolustaminen ole mahdollista”.

Vuosikymmenien mittaan koneiden tehokkuus ja hinta ovat kasvaneet huimaavaa vauhtia, samalla kun niiden määrät ovat supistuneet. Perttulan mukaan nykyisen taistelukoneen hinnalla olisi ennen talvisotaa saanut noin 80 hävittäjää. 60 taistelukoneen hinnalla olisi siis saanut aikanaan noin 4 800 hävittäjää.

Iltalehden toimittaja Olli Ainola on aiemmin epäillyt Suomen saavan taistelukoneensa Yhdysvalloista asevelialennuksella, mutta niin, että yksi kolmesta laivueesta on korvamerkitty Baltian puolustukseen.

Toimittaja ja tietokirjailija Pentti Sainio, joka julkaisi hiljattain teoksen Minne Suomi pommittaa? (Into 2018), pitää HX-hanketta Suomen alueen puolustamisen kannalta jättimäisenä virheinvestointina. Sen hyötyjinä Sainio näkee aseteollisuuden ja Yhdysvallat, joka käyttää sotilaallisesti siitä riippuvaisia liittolaisiaan omien intressiensä ajamiseen humanitarismilla perustelluissa operaatioissa.

Suomen konehankinnassa painotetaan, että kyse on panostuksesta puolustukseen. Hankinnasta puhutaankin HX-hävittäjähankkeena, koska (torjunta)hävittäjä on puolustuksellinen ase ja Pariisin rauhansopimus kielsi aikoinaan Suomelta muut taistelukoneet. Hornetitkin hankittiin hävittäjinä, mutta muutettiin sittemmin kykeneviksi kantamaan myös pommeja ja risteilyohjuksia.

F-35-kone on yksi ehdokkaista, mutta se ei kauppaajiensa mukaan ole hävittäjä. Myyntipuhekielellä tämä tarkoittaa, että kyseinen kone on enemmän. Se voidaan toki asettaa ja varustaa hävittäjän rooliin, mutta sen on määrä kyetä myös aivan uudenlaiseen sodankäyntiin, jossa tiedon hankkimisella, reaaliaikaisella jakamisella ja muulla rinnakkaisella toiminnalla on keskeinen rooli. F-35 häiritsee vastustajan tietoliikennettä, pommittaa kohteita maalla ja merellä ja tietysti myös ampuu alas viholliskoneita.

Vastaaviin asioihin muidenkin Hornetin korvaajaehdokkaiden olisi määrä pystyä.

HX-hankkeessa kilpailevat lentokonevalmistajat ovat palkanneet listoilleen entisen puolustusvoimien komentajan Juhani Kaskealan, aiemmin puolustusministerinä toimineen Jan-Erik Enestamin, entisen Karjalan lennoston komentajan Ossi Sivénin, ilmavoimien entisen esikuntapäällikön Kari Salmen ja merivoimien komentajana toimineen Kari Takasen.

On varsin ilmeistä, että ainakin osa nyt Suomen valtion palveluksessa aseostoa valmistelevista upseereista siirtyy aikanaan myyntitiskin toiselle puolelle. Laitonta tällainen toiminta ei sinänsä ole, eikä moraalisesta tuomiostakaan ole juuri pelkoa, koska tutkimusten mukaan Suomessa puolustusvoimiin ja poliisiin luotetaan enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Joka tapauksessa HX-hankkeen ympärille jo nyt muodostunut sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen verkosto nostaa suomalaisissa oloissa aivan uudella tavalla esiin globalisoituneen sotateollisen kompleksin vaikutusvallan.

Demokratia ja sananvapauden tapaiset perusoikeudet kuuluvat niin tiiviisti yhteen, että kokonaisuutta voi kutsua kovaksi paketiksi. Ihmisoikeuksien puolesta kamppaileminen on avannut usein tietä demokratiakehitykselle – näin esimerkiksi Neuvostoliiton johtaman itäblokin loppuvaiheissa. Vastaavasti demokraattisen järjestelmän tämänhetkinen kuumeilu merkitsee ongelmia myös sananvapaudelle.

Ihmisyyden puolesta toimimiseen liitetään usein määre pehmeä – puhutaan pehmeistä arvoista ja aloista. Pehmeällä tarkoitetaan tässä yhteydessä yleensä jotakin vähemmän arvokasta, epämääräistä, tunnetta järjen asemesta.

Myös demokraattista järjestelmää on moitittu pehmeydestä. Päätöksenteko on kuulemma hidasta, epämääräistä ja tehotonta markkinoiden toimintatapoihin verrattuna. Kaivataan johtajuuden osoittamista ja yritysmaailman oppeja.

Pitkään tätä sanomaa rummuttaneet tiedotusvälineet kaipailevat nyt demokratia-aktivisteja myös länsimaihin.

Autoritaariset ja totalitaariset hallinnot näyttävät säilyttävän ja vahvistavan asemiaan samalla kun demokraattiset järjestelmät sairastavat ja omaksuvat autoritaarisia piirteitä. Kokoontumis- ja ilmaisuvapauksia rajoitetaan vakavasti yli puolessa maailman maista. Yhteiskunnan asettamia rajoituksia perustellaan kaikkialla turvallisuudella – samalla kun kiistanalaisten näkemysten esittäjien jättäminen suojattomaksi on osoittautunut edelleen toimivaksi vaientamisen välineeksi.

Pohjoismaiden tasoisten kansalaisvapauksien piirissä elää vähemmän kuin neljä prosenttia maapallon väestöstä. Täälläkin epävarmuus on kasvanut ja jonkinasteinen pelko on läsnä monien tutkijoiden, toimittajien ja kirjailijoiden työssä.

Tapahtuneen muutoksen hahmottamiseksi on syytä palata vuosikymmenien taakse, aikaan jolloin länsimainen demokratiakäsitys oli voimissaan ja kiinnostava vientituote. Muun muassa Venäjällä avautui 1990-luvun alussa ikkuna monipuoluedemokratialle.

Itäblokin romahdus sai syystä paljon huomiota, mutta läntinen yhteiskuntamalli ei myöskään säilynyt muuttumattomana. Kilpailun merkitys yhteiskunnassa nousi aivan uudelle tasolle. Vapaiden markkinoiden ideaali kääräistiin samaan pakettiin demokratian ja ihmisoikeuksien kanssa, vaikka erojen tasoittamiseen pyrkivä demokratia on lähtökohtaisesti ristiriidassa voittajien ja häviäjien tuottamiseen tähtäävän kilpailun kanssa.

Kilpailuun uskominen sai maagisen ajattelun piirteitä. Demokratian ja vapaiden markkinoiden kohtalonyhteys nähtiin niin vahvana, että markkinoiden vapauttamisen ajateltiin tuottavan väistämättä myös demokraattisen yhteiskunnan.

Presidentti Jeltsinin kaudella Venäjä muuttui tämän mallin laboratorioksi. Lopputuloksena oli sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi, jonka tuhkasta kohosi vuosituhannen vaihteessa yhteiskunnan vakauden palauttanut autoritaarinen Putinin hallinto.

Vapaiden markkinoiden demokratiaa tuottavalla vaikutuksella perusteltiin myös tehtaiden siirtämistä yksipuoluediktatuurin pyörittämään Kiinaan. Björn Wahlroosin mukaan yksityisen omistusoikeuden turvaaminen oli kiinalaisten kannalta olennaisempi kysymys kuin äänioikeus.

Loppu on hyvin tunnettua historiaa.

Kiinan esimerkin perusteella vapaa markkinatalous näyttää selviytyvän hyvin ilman demokratiaa. Yhtä selvää ei ole se, että demokratia menestyy samassa paketissa vapaan markkinatalouden kanssa.

Euroopan unionin jäsenmaista Unkari kävi läpi erityisen rajun yksityistämisohjelman 1990-luvulla. Luisu oikeaan äärilaitaan pääsi vauhtiin vuosituhannen vaihteen jälkeen.

Markkinavetoisen demokratian vieminen ei osoittautunut varsinaiseksi menestykseksi ainakaan demokratian suhteen, mutta onko jälki parempaa aatteen syntysijoilla?

Lännessä demokratian ulkoiset muodot ovat säilyneet, mutta sisällössä on tapahtunut muutoksia.   Käytännössä hallitusten on nautittava paitsi äänestäjien valtakirjalla toimivan kansanedustuslaitoksen, myös markkinoiden luottamusta.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ja poliittisen valinnanvapauden asemesta korostetaan vaihtoehtojen puuttumista. Tulevaisuuden visioinnin reunaehdot ovat markkinoiden vapaus, vähäinen säätely ja kevyt verotus. Ilmastonmuutokseenkin kyllä tartutaan, kunhan vain löydetään markkinoita miellyttävät keinot sen torjumiseen.

Vaatimus markkinoiden luottamuksen nauttimisesta on supistanut hallitusten liikkumavaran olemattomaksi – ja tuottanut nykyisen demokratian kriisin. Kriisiytynyttä järjestelmää syytetään ilmiöistä, joihin vaikuttamiseen siltä on viety mahdollisuudet.

Kriisistä päästään ulos turvaamalla ja vahvistamalla demokraattisen järjestelmän vaikutusmahdollisuuksia. Joskus viivytystaistelunkin piirteitä saava toiminta sananvapauden puolesta on luonnollisesti osa sitä.

Toinen maailmansota muutti hakaristin symbolista merkitystä muualla maailmassa, mutta ei Suomessa. Meillä erillishakaristiä puolustetaan kuten erillissotaakin, ja Suomihan on kuuluisa nimenomaan puolustustahdostaan.

Kirjoitimme erillishakarististä maaliskuussa 2017 julkaistussa Ilta-Häiriköt Extrassa Kansa Taisteli.

Suomi käyttää edelleen joissakin kunniamerkeissä, lipuissa ja joukko-osastotunnuksissa hakaristiä, jonka selitetään periytyvän Suomen ilmavoimien ensimmäisen lentokoneen vuonna 1918 lahjoittaneelta ruotsalaiselta Eric von Rosenilta. Koska tunnus periytyy ajalta ennen natsi-Saksaa, asiassa ei haluta nähdä ongelmaa. Ilmavoimien koneiden tunnuksena hakaristin käyttö tosin lopettiin 1945.

Kreivi von Rosenin 1930-luvulla täyteen kukoistukseensa puhjennut natsismi ja läheiset siteet Herman Göringiin  eivät näytä estävän Rosenin muiston kunnioittamista Suomen ilmavoimissa, kuten Helsingin Sanomat syyskuussa 2018 julkaistussa jutussaan huomauttaa.

Julkisuudessa erillishakaristin käyttöä on pohtinut paljon maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, joka sukelsi aiheeseen syvemmälle lokakuussa 2017 julkaistussa kirjassaan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into). Teivainen toteaa, että symbolien merkitys ei ole suoraan johdettavissa niiden alkuperästä.

Tulkinnat ja merkitykset muuttuvat. Hakaristin käyttöä perustellaan usein sen vuosituhansia pitkällä historialla hyvän symbolina, mutta Hitlerin aikakauden merkkiin jättämistä jäljistä ei enää päästä eroon. Miksi toisaalta pitäisikään? Useissa valtioissa hakaristin käyttäminen on kriminalisoitu.

***

Sodan jälkeen ilmavoimat on korostanut oman hakaristinsä historian erillisyyttä Saksan hakaristiin nähden – lentokoneiden kansallisuustunnuksia ei vaihdettu Saksan aseveljiksi ryhdyttyäessä. Tämä on totta. Liittolaisuudesta todistivat sen sijaan pari viikkoa ennen jatkosodan syttymistä koneiden siipien kärkiin ja takarungon ympäri maalatut keltaiset itärintamatunnukset.

Suomalaisten erityistä hakaristisuhdetta pohdittaessa on hyvä muistaa myös se, että ilmavoimat ei ollut ainoa merkkiä käyttänyt aselajimme. Sisällissodan aikaan hakaristiä käytettiin kansallisuustunnuksena panssarijunissa, ja suojeluskunta käytti sitä myös panssariautoissaan sisällissodan jälkeen. Suomen armeijan panssarikalustoon merkkiä ei tuolloin maalattu. Talvisodan aikaan panssareiden kansallisuustunnuksena käytettiin valko-sini-valko-raidoitusta tornin ympärillä.

***

Joissakin puheenvuoroissa Suomen luopumista hakaristi-kansallisuustunnuksista on pidetty yhtenä suomettumisen ilmenemismuotona. Tästä näkökulmasta hakaristiaiheiset liput ja kunniamerkit symboloivat jonkinlaista viimeistä puolustuslinjaa. Toisaalta ilmavoimien kokarditunnuksen vaihtamista takaisin hakaristiin ei ole julkisuudessa ehdotettu.

Merkkien nykyiseen käyttöön puuttuminen saattaisi nostaa puheenaiheeksi sen mahdollisuuden, että myös Suomen toiminnassa on jossakin historian vaiheessa ollut jotakin kyseenalaista. Näinhän ei voi olla: vallitsevan narratiivin mukaan Suomi on aina toiminut pakotettuna ja vastoin tahtoaan, aina objektina, ei koskaan subjektina. Tämän kertomuksen historiallista jatkumoa edustaa se, että kukaan ei sinänsä halua Suomen liittoutumista, vaan suomalaiset Nato-jäsenyyden puolestapuhujat on pakotettu omaksumaan kantansa.

***

Hakaristin tapaiset symbolit olivat eurooppalaisen äärioikeiston käytössä jo paljon ennen natsien valtaannousua Saksassa. Tässä suhteessa pesäeron tekeminen Suomen hakaristin ja natsi-Saksan tunnuksen välille on saivartelua: merkit nousivat yhteisestä maaperästä. Samalla on niin, että natsi-Saksan jättämät merkitykset eivät hakarististä enää lähde.

”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.
(Kolumni Rauha puolesta -lehteen 4/2018)

Rakentaminen ja kiinteistöjen ilmanlaatuongelmat ovat nousseet otsikoiden vakioaiheiksi. Eivät syyttä eivätkä liian aikaisin: vuonna 2013 eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietinnössä arvioitiin homeongelmille altistuvan päivittäin 600 000-800 000 suomalaista. Korjausvelan suuruudeksi arvioitiin jo tuolloin 30-50 miljardia euroa.

Viime vuosina kouluja on ryhdytty jälleen rakentamaan puusta. Tämä voi olla yksi ratkaisu julkisten tilojen sisäilmaongelmiin – ainakin, jos liimahirsi osoittautuu pitkäaikaiskäytössä ominaisuuksiltaan aidon hirren kaltaiseksi.

Ongelmat eivät kuitenkaan koske pelkästään julkisia tiloja tai hengitysilmaa. Helsingin Sanomien jutussa vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajanakin toiminut ex-valtiovarainministeri Iiro Viinanen antaa kasvot rakennusyhtiöiden viivytysjoukkojen kanssa kamppailevien ihmisten voimattomuuden ja turhautumisen tunteille. Kuvaavaa on, että Viinanen lähtee ensimmäistä kertaa elämässään mielenosoitukseen ja on askarrellut sitä varten rakentamisen laatua vaativan kyltin.

Vastuusta vetäytyvät rakennusyhtiöt juristeineen ja alihankintaketjuineen, unelmia kauppaavat kiinteistönvälittäjät ja vaihtelevantasoiset kuntotarkastusyrittäjät muodostavat pahimmillaan kafkamaisia koneistoja, joiden toiminnan viimeistelee kuluttajariitalautakunnan ja eri oikeusasteiden ruuhkautuminen.

Vastuusta luistelemista helpottaa se, että rakentamisongelmiin törmäävät ihmiset saattavat vaieta tai luovuttaa. Oma asunto on useimmille elämän suurin investointi, ja siihen kohdistuu suuria tunteita. Ongelmien olemassaolo voidaan kieltää tai niitä hävetään – selkeissä huijaustapauksissakin saatetaan syyttää omaa sinisilmäisyyttä. Asunnon arvon putoaminen pelottaa niin paljon, että taloyhtiöissä riidellään myös naapureiden esittämistä korjausvaatimuksista.

***

Kaksi vuotta sitten kirjoitin romaania nimeltään Rakentaja (Siltala 2017). Kyseessä ei ole rakennusteollisuutta läpivalaiseva dokumentti, vaan kaunokirjallinen teos, jossa kuvitteelliset henkilöt ja yritykset toimivat täyttömaalle rakennetussa sepitteellisessä kaupunginosassa. Kirjan taustatyöt pyrin kuitenkin tekemään huolella.

Osallistuvan havainnoinnin ohella jututin entisiä ja nykyisiä rakennusalan ja kiinteistönvälityksen työntekijöitä sekä taloyhtiöiden hallitusten jäseniä, luin artikkeleita ja jokusen reklamaation vastineineen. Eräs pysäyttävimpiä hetkiä oli kahden sisäilmatutkijan yhteen ääneen lausuma vastaus kysymykseeni, mitä rakentamisen laadulle tapahtuisi jos julkinen rakennusvalvonta ajettaisiin kokonaan alas: ”Ei mitään.”

Myöhemmin minulle täsmennettiin, että laatu saattaisi jopa parantua, koska asuntojen ostajat ryhtyisivät valvomaan rakentajien tekemisiä itse.

Pian kirjoitustyön aloittamisen jälkeen kävi selväksi, että kaunokirjallisuuden keskeisiin tehokeinoihin kuuluvan liioittelun käyttäminen on tässä aihepiirissä vaikeaa. Teippiviritelmiä ja traagisia ihmiskohtaloita riittää.

Huomioni kiinnittyi myös siihen, kuinka paljon rakennusalan ongelmista – piittaamattomuudesta, ahneudesta, kouluttamattoman vierastyövoiman hyväksikäytöstä – on kirjoitettu jo ennen nykyistä uutistulvaa, ja kuinka vähän se on tilanteeseen vaikuttanut.

Muutama poiminta käsikirjoituksen muistiinpanoista:

2.2.2013 Ylen uutinen A-studion rakennustyöntekijöille tekemästä laatuvirheitä koskevasta kyselystä: ”Märkiä seiniä ja lattioita pinnoitetaan. [- -] Homeiset levyseinät ei ole epätavallinen näky työmailla. [- -] Näin kun litimärkiä villoja laitettiin väliseiniin.”

22.5.2013 MTV:n haastatteleman Rakennusliiton valtuuston jäsenen mukaan uusien ongelmien kohdalla kyse on siitä, että isot rakennusliikkeet ovat muuttuneet pörssiyhtiöiksi, joille mikään ei riitä:

”[T]ilanne huononi reilu viisi vuotta sitten, kun rakennusliikkeet menivät pörssiin.

– Nyt kerätään vain osakkeenomistajille parempaa tuottoa. Nyt tärkeintä on pysyä aikatauluissa ja budjeteissa, jotta osakkeenomistajat ovat tyytyväisiä. Maalari kertoi juuri, että hänen käskettiin maalata seinä, joka valui vettä. Mestari totesi ykskantaan, että älä keksi verukkeita vaan ryhdy töihin, toteaa Elonen.
Elosen mukaan kuvaavaa on, että helsinkiläistä arvokohdetta saneerataan ja saneerausurakan saanut yrittäjä jätti jälkitöitä varten miljoona euroa tilille. Elonen kertoo, että toisen saneeraustyömaan toimistoon tuli valvoja, joka kysyi olisiko teillä hänelle jotain papereita, joita hänen pitäisi allekirjoittaa. Valvoja ei käynyt ollenkaan työmaalla katsomassa.”

16.8.2014 Kauppalehti julkaisee nimettömänä pysyttelevän rakannusalan lähteen haastattelun otsikolla Tämä on rakennusalan ”suuri tabu” .”Matalaenergiatalossa ei ole enää hukkalämpöä, joka kuivattaisi kosteutta. Sen takia virolaisia pidetään kovassa arvossa, koska he vähät välittävät kuivamisajoista. Alitetaan kaikkien valmistajien kaikki ajat ja laitetaan märkää märän päälle. Ei se sieltä ikinä kuivu. Se muuttuu homeeksi”, hän sanoo.

Hänen mukaansa rakennuttajia ei ole kuitenkaan pistetty korjaamaan takuuaikana homehtuneita rakennuksia, vaan niitä päästetään tarkoituksella läpi.

”Suomessa on rakennusmääräykset, ja jos ei muuta, niin on toteutettava hyvää rakennustapaa. Se ei toteudu. Homekouluja on Suomenmaa pullollaan”, hän kertoo. [–] ”Näitä kohteita ei ole rakennettu sillä lailla, että ne kestäisivät kohtuullisesti käyttöiän loppuun. Mutta se on suuri tabu. Siitä ei saa puhua.”

27.9.2016 Ylen uutinen uudesta Käypä hoito -suosituksesta ”Suosituksessa todetaan, että rakennuksen kosteusvaurio on yksi hengitystieoireiden ja astman riskitekijä. Sen sijaan syysuhdetta yhdenkään terveysvaikutuksen ja kosteus- ja homevauriorakennuksen välillä ei ole voitu todeta, koska ei tiedetä, millä mekanismilla terveysvaikutukset aiheutuvat.”

***

Mielikuvat ja haaveet sekä niiden varaan luodut kertomukset ovat asuntomarkkinoiden tärkein liikkeellä pitävä voima. Asumisessa on tietysti kyse myös välttämättömyydestä. Kun tähän yhdistetään markkinoiden valtava koko – eduskunnan tarkastusvaliokunnan mukaan Suomen 775 miljardin euron kokonaisvarallisuudesta vajaa kolmannes oli vuonna 2010 kiinni rakennuksissa – erilaisten vedättäjien pesiytyminen alalle ei ole sinänsä ihme.

Voi kuitenkin kysyä, miksi tilanteelle ei tehdä mitään?  

Vuonna 2013 eduskunta oli ”täysin yksimielinen siitä, että rakentamisen homeongelmat on saatava kuriin.” Kiiruhtaminen tuon jälkeen on ollut kohtuullisen hidasta, vaikka sisäilmaongelmien kustannukset arvioidaan miljardeiksi.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien lähestyessä voisi kuvitella, että aihepiiri kiinnostaisi puolueita aatteeseen ja väriin katsomatta: terveyskysymysten lisäksi asuminen kytkeytyy valtion menoihin, ympäristöön, ostovoimaan, työllisyyteen ja niin edelleen.

Laatuongelmien ratkaisun myötä voitaisiin päästä kiinni asumisen ympäristövaikutuksiin ja hintaan. Nyt jotkut sata vuotta vanhat rakennukset vaikuttavat olevan sekä terveellisempiä että energiataloudellisempia kuin uudet. Asuminen muodostaa kotitalouksien hiilijalanjäljestä noin 30 prosenttia, ja asuinpaikka taas vaikuttaa hiilijalanjälkeen liikenteen kautta. Asumismenot lohkaisevat suomalaisten tuloista noin 30-40 prosenttia.

***

En kuitenkaan pistäisi rahojani likoon sen puolesta, että rakentamisesta tulee jonkinlainen vaaliteema. Liian moni vaikutusvaltainen taho hyötyy ja liian moni vähemmän vaikutusvaltainen taho kuvittelee hyötyvänsä nykyisestä tilanteesta.

Rakenteellinen korruptio puolueiden ja rakennusyhtiöiden välillä ei ole yhtä härskiä kuin vanhoina aikoina, mutta vaalirahoitus ja kaavoitusvalta vetävät toki toisiaan edelleen puoleensa.

Kilpailu rakennusalalla on tarkoittanut sitä, että suurimmat pelurit ovat voineet sulkea bisneksiään häiritsevät uudet yrittäjät ulos ja varmistaa sen, ettei hintataso pääse putoamaan. Korkea hinta on markkinoinnissa yhdistetty mielikuvaan laadusta, ja asuntojen tarjonnan niukkuus on taas varmistanut sen, että laadusta on voitu tinkiä menekin kärsimättä.

Tilastokeskuksen mukaan oma asunto on ”keskeisin kotitalouksien varallisuuserä”. Suomessa on omistusasuntoja paljon, noin kaksi kolmasosaa koko asuntokannasta, ja hintojen nousu pitää asuntovelalliset tyytyväisinä. Tätä tilannetta ei haluta herkästi muuttaa – mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että rakentamisen ja asumisen ongelmakokonaisuuteen tartutaan hitaasti tai ei ollenkaan.

Äärioikeiston nousua länsimaissa on ihmetelty niin pitkään ja hartaasti, että sitä voi pitää pienenä ihmeenä. Kokonaisuus herättää toimittajakunnassa jatkuvaa epävarmuutta, ja niin tekevät yksityiskohdatkin. Maahanmuuttajia esteettiseksi haitaksi ja kansakunnalliseksi ongelmaksi kutsuvaa puoluejohtaja Jussi Halla-ahoa ei haluta kutsua rasistiksi, koska se on ikävä sana, mutta tasapuolisuuden nimissä hänen kommenttinsa Ruotsin veljespuolueen vaalimenestyksestä nostetaan uutiseksi jokaisessa tiedotusvälineessä. Seuraavaksi ihmetellään Halla-ahon saaman huomion laajuutta.

Mikähän tässä on niin vaikeaa?

Äärioikeistolaisuus on kansallisen uudelleensyntymän myyttiin nojaavaa äärinationalismia, joka tavoittelee homogeenista yhteiskuntaa ja pitää sisällään piirteitä muukalaisvihasta ja kulttuurirasismista. Äärioikeistoliikkeiden radikaali siipi – kuten hovioikeuden päätöstä lakkauttamisestaan odottava PVL – on avoimesti valmis väkivaltaan. PVL:n rinnalla marssiva väki Suomen Sisusta perussuomalaisiin kieltää yhteytensä äärioikeistoon ja muistaa loukkaantua aina, kun jossakin puhutaan rasismista yleisellä tasolla.

Liikkeiden rönsyily ja useammilla kuin kaksilla rattailla ajaminen on ollut äärioikeistolle aina tyypillistä. Historiantutkija Ian Kershawin mukaan Saksan kansallissosialistit olivat taitavia valitsemaan puheenaiheet tilanteen, ympäristön ja kuulijakunnan mukaan. Juutalaisvastaisuudella ratsastettiin Baijerissa, mutta Hampurin liikemiespiirejä kiinnosti enemmän ammattiyhdistysliikkeen tukahduttaminen.

Euroopan äärioikeiston nousua 1920- ja -30-luvuilla edelsivät pörssiromahdukset ja talouskriisit. Tämän vuosituhannen äärioikeisto nousee tilanteessa, jossa ei ole vieläkään toivuttu vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksista. Kummassakaan tapauksessa keskeinen osa äärioikeiston kannattajista ei ole kaiken menettänyttä väkeä, vaan asemansa puolesta pelkäävää ja vihaista keskiluokkaa.

Talouskriisit ovat olleet laukaisevia tekijöitä, mutta yksinään ne eivät riitä ilmiön selittäjiksi. Äärioikeisto on noussut talouskurin raunioittamassa Kreikassa, mutta se on voimistunut myös varsin mukavasti pärjäävässä Ruotsissa. Äärioikeiston omaan agendaan kuuluu ilmiön selittäminen maahanmuuttajien määrällä, mutta alueellisesti tai valtioiden välillä selitys ei päde: kainaloitaan tuulettavaa väkeä löytyy usein juuri sieltä, missä maahanmuuttajia on vähän.

Selittämättömästä ihmeestä ei kuitenkaan ole kyse.

Äärioikeistolaisuuteen kuuluu romanttinen kaipuu menneisyyteen, jolle kuvitellaan kultareunukset. 20- ja 30-luvuilla haikailtiin takaisin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosikymmenien selkeärajaiseen luokkayhteiskuntaan, aikaan ennen työväenliikkeen, naisasialiikkeen ja yhteiskunnan demokratisointia koskevien vaatimusten nousua.

Samat tahot ovat äärioikeiston hampaissa edelleen: feminismi, ammattiyhdistysliike ja ylipäätään tasa-arvosta keskusteleminen ovat hyökkäysten kohteina. Tämä kamppailu tarjoaa laitaoikeistolle mahdollisuuden hakea liittolaisia muista konservatiivisista liikkeistä.

Juutalaisvastaisen propagandan keskeinen sisältö on taas päivitetty uudelle vuosituhannelle muuttamalla se islamia koskeviksi: Eurabia-salaliittoteoria on korvannut Siionin viisaiden pöytäkirjat.

Ensimmäinen maailmansota lanasi Euroopan henkiseen maisemaan fasistien ja natsien kuljettavan uran. Vastaavan suuruusluokan katastrofia ei ole lähimenneisyydessä onneksi koettu, mutta äärioikeiston uuden nousun tienraivaaja on kyllä olemassa: se on viime vuosikymmenien uusliberalistinen hegemonia, hallitseva ideologia, jonka syntyjuuret johtavat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Wieniin.

Pohjimmiltaan myös uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan, minkä vuoksi se on toiminut tienraivaajana ja kasvualustana äärioikeiston uudelle tulemiselle. Ayn Randin sadismin täyttämistä yli-ihmisfantasioista ei ole pitkä matka erilaisten rotutohtoreiden vastaaviin visioihin.

Aatehistoriallisesti uusliberalismi ja äärioikeistolaisuus (fasismin synonyymina) ovat kaukana toisistaan, mutta ne jakavat yhteisiä tavoitteita ja vastaavat niin samankaltaisten tunnekokemusten tarpeisiin, että tulevat politiikan kentällä hyvin toimeen keskenään – kuten Donald Trump on henkilökohtaisella esimerkillään todistanut.

Maailmanmenoa on helppo kutsua järjettömäksi. Onko vika ihmiskunnassa, tarkastelukulmassa – vai järjen määritelmässä?

Jos uskoo järjen aikakauden narratiiviin, eli siihen, että ihmiskuntaa ohjaa pyrkimys tiedon lisäämiseen ja tiedon lisääntyminen taas väistämättä johtaa parempaan ymmärrykseen ja päätöksentekoon, pettymys on väistämätön.

Monet asiat menevät kyllä parempaan suuntaan, mutta samalla ilmastonmuutoksen tapaisista kysymyksistä kehittyy ratkaisemattomilta vaikuttavia umpisolmuja. Olennainen tieto ilmastonmuutoksesta oli olemassa jo 1990-luvun alussa – samoin keinot sen ratkaisemiseksi.

Ei kannata unohtaa, että tiedon lisäämisen ohella ponnistellaan myös sen kätkemiseksi ja unohtamiseksi. Skaala ulottuu valtioiden ja suuryritysten informaatiovaikuttamisesta yksilötason epämiellyttävien tosiasioiden sivuuttamiseen. Kaiken maailman dosenttien on syytä vaieta silloin, kun heidän näkemyksensä ei sovi omaan tunnetilaan.

Tutkija Jonathan Haidtin pelkistystä mukaillen järki on tunteiden tekemien ratkaisujen selittämistä parhain päin. Älykkö on lahjakas selittelemään omaa käytöstään, kun taas järjettömällä ihmisellä ei ole selityksiä.

Tunteiden merkitys päätöksenteossa on niin olennainen, että se pyritään kiistämään. Koska tunteiden manipulointia pidetään yleisesti melko helppona, jokainen kansanedustajaehdokas ja yritysjohtaja korostaa oman harkintansa viileyttä ja järkensä ylivoimaa tunteisiinsa nähden – vaikka tunteeton ihminen ei pysty tekemään lainkaan päätöksiä.

Tunteiden merkityksen kiistävät poliitikot saattavat itse olla taitavia manipulaattoreita ja menestyä urallaan. Kohtuullisen usein tähän menestykseen liittyy myös kyvyttömyys eläytyä toisen asemaan. Jos päättäjän roolissa toimiva ei taas saa kosketusta omaan tunne-elämäänsä, erilaiset taustavaikuttimet jäävät ymmärtämättä ja ihminen on helposti ohjailtavissa.

Päättävissä asemissa olevien ihmisten manipuloinnin helppous on demokratian kriisin ydintä, mutta toki myös äänestäjien ohjailulla on merkityksensä.

Varsin yleisesti ihmiset kaipaavat turvallisuuden tunnetta, haluavat kuulua johonkin joukkoon ja samaistuvat johtajiin, joihin voi ripustaa myönteisiä ominaisuuksia. Ihmiset haluavat olla luotettavia ja kunnollisia, he haluavat osoittaa, että kykenevät huolehtimaan itsestään. Nostalgiasta haetaan kannattelevaa voimaa elämään ja tulevaisuudessa halutaan nähdä mahdollisuuksia.

Tällaisten tunnekokemusten hakeminen on periaatteessa myönteinen asia. Se mahdollisti muutamien satojen ihmisten metsästäjä-keräilijä-yhteisöjen muodostumisen menneisyydessä. Meidän aivomme elävät edelleen metsästäjä-keräilijöiden aikakautta – ja sen vuoksi meitä on niin helppo manipuloida tunteiden avulla.

Ilmastonmuutokseen reagointi kyseenlaistaa paitsi koko meidän elämäntapamme, myös kullanhohtoisen menneisyyden. Perinteitä kunnioittava ja nostalgiannälkäinen ihminen kieltää vaistomaisesti koko ilmiön ja tarttuu öljyteollisuuden tarjoamaan disinformaatioon, olkoon se kuinka falskia tahansa. Hän vetoaa perusteluissaan järkeen – ja on omalta kannaltaan oikeassa, koska on selitellyt tekemänsä ratkaisun parhain päin.

Kuka tahansa yhdysvaltalainen asefanaatikko, rasisti tai sovinisti voi kokea miellyttäviä samaistumisen tunteita herätessään Donald Trumpin valtakunnassa: maailman mahtavin presidentti on kuin minä – ja minä olen kuin presidentti.

Vaikka lähes kaikkialla maailmassa tuotetaan turvallisuuden tunnetta lisäämällä asemenoja samalla kun koulutuksesta, terveydenhuollosta ja eläkkeistä leikataan, harvat ylpeilevät avoimesti politiikan nihilistisyydellä kuten meillä.
(Voima / Mitä voi sanoa)

Jos aikakautemme pitäisi tiivistää yhteen näkymään, jyrkänteen reunalla selfieensä parempaa kuvakulmaa hakeva turisti olisi vahva ehdokas. Uutiset putoamisista toistuvat. Samaan aikaan ihmiset astelevat lajina lähemmäs ympäristökatastrofien jyrkänteen reunaa. Muodollisia varoituksia lausutaan, mutta niiden ei anneta pilata hyvää fiilistä, jonka tulevaisuuden huikeat näköalat tuottavat.

Kuolema selfien vuoksi tuntuu traagiselta, turhalta ja typerältä, mutta se muistuttaa ennen kaikkea siitä, että ihminen on laumaeläin. Selfie kertoo ottajansa seuraavan aikaa. Hän haluaa kuulua joukkoon ja omaksuu uutta kulttuuria ja tekniikkaa, koska oppimiskykyinen jäsen on laumalleen hyödyllinen. Halu tulla nähdyksi kertoo taas normaaliudesta ja luotettavuudesta, siitä, ettei ole syytä kätkeytyä. Eksoottisella kuvauspaikalla haetaan parempaa näkyvyyttä lauman sisällä eli kasvatetaan sosiaalista statusta. Riskien ottamista ihaillaan.

Samankaltaiset mekanismit näyttävät määrittelevän ihmisten toimintaa laajemminkin. Sosiaalista statusta kasvatetaan kerskakulutuksen kautta. Tämän mahdollistaminen on yhteiskunnan keskeisin tehtävä, jolle haetaan oikeutusta jatkuvan talouskasvun kertomuksesta. Samalla laumaan kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet tekevät suuristakin ihmisjoukoista helposti ohjailtavia. Lopputulos on se, että jyrkänteen reunaa lähestytään kunnes joku putoaa.

Rajattoman kasvun mahdottomuus rajallisessa tilassa ei riitä kyseenalaistamaan talouskasvukertomusta, koska virheiden osoittelijat ovat uhka lauman yhtenäisyydelle. Se mitä he sanovat on toissijaista. Linkolan näkemyksiä on jotenkin siedetty vain sen vuoksi, että hän on elämäntapavalinnallaan rankaissut itseään riittävästi, eikä lauman ole tarvinnut sitä tehdä.

Empatia tai hätä läheisten puolesta voi saada nopeita muutoksia aikaan. Pienissä metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä elämään sopeutuneen ihmislajin empatiakyvyllä vaikuttaa kuitenkin olevan rajoitteita niin maantieteellisen ulottuvuuden kuin ajankin suhteen. Ihmisten eläytymiskyky vaihtelee ja empatiaa voi oppia, mutta aito huoli tulevaisuuden selviytymismahdollisuuksista ei yleensä ulotu sukupolvien ketjussa kovin kauas. Lauma arvostaa tässä hetkessä eläviä ja myönteisiin asioihin keskittyviä jäseniään, eikä äänen korottamiseen ole syytä ennen kuin askel lipeää.

Aivojen, kulttuurin ja teknologian kehityksen eritahtisuus tekee ihmiskunnasta liian pienelle avaruusasemalle suljetun luolamieslauman. Tulevaisuus on kimuranttien mahdollisuuksien täyttämä.

Sisällissotavuoden 1918 julkinen muistaminen on ollut hillittyä ja valtaosin tapahtumien onnettomuuden luonnetta korostavaa. Edelleen jatkuva kiistely sisällissota- ja vapaussota-termien ympärillä kertoo kuitenkin siitä, kuinka olennaista historian tulkinta voi identiteetin rakentamisen kannalta olla. Tässä suhteessa vuoden 1918 käsittely on Suomessa kaikkea muuta kuin ohi.

Jälkisanojen kirjoittaminen surujuhlavuoden puolivälissä voi vaikuttaa asioiden edelle kiirehtimiseltä. Kesän 1918 koittaessa Suomen sisällissodan taistelut ja voitonparaatit olivat kuitenkin ohi. Pitkitetyn koston ja vankileirikuolemien värittämästä loppuvuodesta on vaikea löytää muita kuin surkeita tai surkuhupaisia muistopäiviä. Esimerkiksi jälkimmäisestä kelpaisi 9.7.1918, jolloin eduskunta hyväksyi lain punavankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan. Joulukuun seitsemäs 1918 taas jäi historiaan päivänä, jolloin valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki taannehtivalla armahduksellaan voittajien sotarikosten tutkinnasta mahdotonta. Punaisten vainajien julkinen muistaminen kriminalisoitiin vähän myöhemmin. Vaientamista tarvittiin vapaussotamyytin ja sen varaan rakennetun valkoisen Suomen luomiseen.

Historiantutkija Pilvi Torstin vuonna 2012 julkaistussa suomalaisten historiakäsityksiä koskevassa haastattelutkimuksessa termejä sisällissota tai kansalaissota käytti 62,5 prosenttia vastanneista, kun vapaussodasta puhuvia löytyi 17 prosenttia. Suurimmillaan vapaussota-termin suosio on iäkkäimpien keskuudessa.

Joskus minäkuvan rakentamisen tarpeet selittävät enemmän kuin ikä. Kadettikunnan julkaisema maanpuolustusaatteellinen Kylkirauta-lehti puhuu vapaussodasta perinteisin äänenpainoin, mutta sadan vuoden takaisia tapahtumia voidaan käyttää myös radikaalimpien näkemysten kaikukoppana. Kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin mukaan ”sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille” ja taistelujen jälkeiset massamurhat ovat ”vallan vakiinnuttamista kovin menetelmin”. Tämä on liberalismiaan julistavan ja tekstiään neutraaliksi analyysiksi kutsuvan filosofin suusta raja-aidat ylittävää puhetta, kieltä, jota Isä aurinkoinenkin olisi ymmärtänyt. Ehrnroothin maailmankuvassa Sipilän hallituksen aktiivimalli edustaa valkoisen Suomen ja voittajien perintöä.

Jari Ehrnrooth julistaa kolumnissaan hyvinvointivaltion tulleen tiensä päähän. Havainto on noin kaksikymmentä vuotta myöhässä. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen tutkijat puhuivat pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin jakautumisesta skandinaaviseen hyvinvointivaltioon ja Suomen malliin jo Lipposen pääministerikaudella.

Ehrnroothin mukaan ”konsensuspolitiikka tulee hajoamaan, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen” ja ”[p]olitiikkaa koossapitäväksi ja vakautta luovaksi tekijäksi tulee entistä selkeämpi budjettikuri”.

Politiikka on Ehrnroothin mukaan siis muuttumassa entistä enemmän hallinnoinniksi. Ilmiön toivottavuudesta voi olla useampaa mieltä, mutta todellinen se on, vaikkakaan ei uusi. Paavo Löppösen Vapauden markkinat -teoksen mukaan ”Yhdysvalloissa hallitusten käytettävissä olevien harkinnanvaraisten menojen osuus laski vuoden 1970 tasosta eli 60 prosentista vuoden 2009 nollaan prosenttiin” ja ”Saksassa harkinnanvaraisten varojen osuus laski vuonna 1970 olleesta 60 prosentista 18 prosenttiin vuonna 2011”.

Suomi on budjettikurin ja hallinnoinnin luvattu maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on ruhjottu lunastuskuntoon leikkaamalla kuntien valtionosuuksia niin pieniksi, etteivät ne riitä toiminnan pyörittämiseen. Myös Sipilän hallituksen tulevaisuudensuunnitelmissa maakuntien menokehyksillä on keskeinen rooli.

Puhtaimmillaan pyrkimys politiikan hallinnointiin näyttäytyy silloin, kun valtiovarainministeriö tempaisee vaalien alla hatustaan kestävyysvajeen, jonka ympärillä käydään sitten tv-keskusteluissa piirileikkejä.

Vastaavalla hatustatempaisumenetelmällä on synnytetty myös Euroopan unionin kasvu- ja vakaussopimus. Lukuja sepittämällä saadaan kuitenkin aikaan varsin todellisia tuloksia: euroalueen talouskuripolitiikkaan sitoutuminen näyttää tekevän oppositiosta ja lopulta valtiollisesta demokratiasta hampaattomia.

Ei ihme, että esimerkiksi Italiassa haeskellaan vaihtoehtoja.

***

Puolueiden kriisi on väistämätön seuraus demokratian muuttumisesta hampaattomaksi. Ehrnrooth kiinnittää siihen omalla tavallaan huomiota. Hänen mukaansa ”yksilöllinen kansanedustajuus ja siihen perustuvat liittolaissuhteet tulevat uudeksi maan tavaksi, kun autoritääriset puolueet aletaan nähdä vapaista yksilöistä muodostuvan kansan edustamista rajoittavina instituutioina.”

Muutos on lakaissut kansanedustuslaitosten värikarttoja uuteen uskoon pitkin Eurooppaa. Äärioikeisto on noussut, mutta muuallakin tapahtuu. Ylhäältä annetun menokurikehikon sisällä leikkimään tyytyneet perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet ovat tehneet tilaa uusille karismaattisten johtajien vetämille liikkeille, joiden suurin vahvuus vaikuttaa usein olevan menneisyyden painolastien puuttuminen.

Äänestäjien muutoshalun kanavoituminen tällaisille ryhmittymille ei välttämättä tarkoita politiikan muutosta – ainakaan toivottuun suuntaan – kuten Emmanuel Macronin vetämän En Marche! -liikkeen vaiheista Ranskassa on nähty. Äänestäjien reaktiota ei kuitenkaan tarvitse entiseen tapaan jännittää, koska seuraaviin vaaleihin voi kasata uuden yhteenliittymän.

***

Kaiken tämän keskellä on kysyntää perinteisille, järjestelmää koossapitäville tarinoille, joita Ehrnrooth enimmäkseen tarjoaa. Kolumni pitää sisällään vuosikymmeniä toistellun uusliberalistisen liturgian avainkohdat: yksilön vastuuta ihastellaan ja yhteiskunnalliset ongelmat selitetään moraalisista puutteista johtuviksi. Ihmisiä autettaisiin, jos hyvinvointivaltion haamu ei sitä estäisi. Kun ”[t]ukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia”, on tietysti luonnollista, että Toivotalkoot ovat hiljentyneet.

Kolumnin maailma on mustavalkoinen. Voittoisana vaihtoehtona esitetään liberalismi, joka maalataan samalla niin äärimmäiseen ja ahtaaseen nurkkaan, että sieltä katsottuna kaikki muu näyttää sosialismilta.

Syy-seuraussuhteetkin ovat klassisella ja liberaalilla tavalla sekaisin. Ehrnrooth syyttää hyvinvointipalveluja ”valtaisasta rahoituskriisistä” 1990- ja 2010-lukujen ”talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana”.

”Talouden normaalivaihtelu” on tässä yhteydessä mielenkiintoinen ilmaisu, koska Suomen bruttokansantuote supistui vuonna 2009 jyrkemmin kuin kertaakaan koko itsenäisyyden aikana. Työttymyysturvan kaltaiset menot taas tapaavat kasvaa lama-aikaan, koska yhteiskunnan turvaverkko on nimenomaan tarkoitettu auttamaan ongelmatilanteissa.

Laman varsinaista aiheuttajaa voi etsiskellä eurojäsenyyden, säätelemättömän finanssisektorin ja pankkikriisin suunnalta, mutta kun Ehrnrooth ilmoittaa, että ”[t]oistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea”, hän ei – hämmentävää kyllä – ole vaatimassa muutosta talousjärjestelmään, vaan sen poukkoilua vaimentaviin puskureihin.

Pääministeri Sipilän tapana on varoitella suomalaisia Kreikan tielle joutumisesta. Valtion kassa on tyhjä ja lainanotto suistaa meidät suohon, minkä jälkeen julkinen terveydenhuolto on purettava, oma päätösvalta menetetään ja tuleville polville jää perinnöksi vain velkaa.

”Kreikan tie” on ilmaisuna kiinnostava. Kreikka on kaukana, lämmin, eikä siellä tehdä oikeita töitä, minkä vuoksi se sopii moraalisesti varoittavan kertomuksen tapahtumapaikaksi. Asiaa helpottaa toisaalta sekin, että maa on lomakohteidensa osalta suomalaisille tuttu. Aurinko paistaa, hiekka polttaa, zorbasta tanssitaan ja ouzo virtaa. Kyllähän tämä tiedetään.

Suomalaisten iltapäivälehtien todellisuudessa kreikkalaistyöläiset käyvät työpaikallaan muutaman tunnin päivässä, kuittaavat ylimääräisen korvauksen tietokoneen käyttämisestä ja jäävät eläkkeelle vuosikymmeniä aikaisemmin kuin suomalaiset. Kaikki tämä on kustannettu holtittomalla velanotolla ja huijaamalla muuta euroaluetta.

Niinpä Kreikan taloudellinen ja sosiaalinen kriisi näyttäytyy paitsi väistämättömänä, myös ansaittuna. Laiskat ja ahneet huijarit saivat rangaistuksensa. Meillä Suomessa eletään eri tavalla.

Yksi Kreikan ongelmien todellinen taustatekijä on maan korruptoitunut poliittinen kulttuuri. Vuosikymmenien ajan valtaa pitivät vuorotellen sosiaalidemokraatit ja oikeisto. Kehittymättömille demokratioille tyypilliseen tapaan vallan kahvaan päässyt osapuoli kahmi suoraviivaisesti etuja omille rahoittajilleen ja kannattajilleen. Puoluerajat ylittävään yhteisten etujen ajamiseen osoitettiin vähemmän kiinnostusta.

Tällaisesta ota yhteiset rahat ja juokse -demokratiasta on saatu tyylipuhdas suomalainen esimerkki Sipilän hallituksen kiirehtimästä terveydenhoidon yksityistämisestä eli sote-uudistuksesta. Suomalainen konservatiiviblokki pyrkii ottamaan valta-asemastaan kaiken irti. Suuria uudistuksia ei ole Suomessa tavattu vallan vaihtuessa purkaa, mutta nyt sosiaalidemokraatit ovat jo puhuneet sote-uudistuksen keskeisten osien uudelleenarvioinnista mahdollisen vaalivoittonsa jälkeen.

Poliittisen kulttuurin osalta Sipilä on siis johtanut Suomen Kreikan tielle.

***

Mitä tulee Suomen ja Kreikan velkojen rinnastamiseen, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo totesi 2015, että IMF:n tilastojen mukaan ”Suomen julkisella sektorilla on nettovelkaa vähemmän kuin millään muulla EU-maalla”. Kreikka oli saman tilaston viimeinen.

Velkaantumisella pelottelulla voidaan perustella julkisen sektorin alasajoa ja yksityistämistä. Kreikassa nämä keinot on viety äärimmäisyyksiin, mutta maa ei ole silti noussut velkakriisinsä suosta – ei, vaikka töissä käyvät kreikkalaiset tekivät jo kriisin alkuvaiheessa viisi tuntia pidempää työviikkoa kuin suomalaiset.

Kreikan velkakriisissä on professori Pertti Haaparannan mukaan kyse siitä, että ”[o]mituisen silmänkääntötempun avulla yritysten rahoituskriisi on muutettu valtioiden velkakriisiksi. — Nyt Kreikka on kuitenkin joutunut vastaamaan Saksan ja Ranskan pankkien vastuista.”

Haaparanta puhui 2014 yhteisvastuullisen valuutan välttämättömyydestä pitkällä tähtäimellä, ja näki yhdeksi vaihtoehdoksi paluun kansallisiin valuuttoihin. Oman päätösvallan menettämisen pelkoa ja oman valuutan merkitystä voi miettiä vertailemalla Kreikan ja Islannin selviytymistä omista kriiseistään: Islanti teki päinvastoin kuin EU Kreikassa.

Islannissa pelastettiin ihmisten hyvinvointi, euroalueella pankit. Tässä suhteessa Sipilän Suomi on jatkossakin lähempänä Kreikkaa kuin Islantia. Jo 2013 arvioitiin eurokriisin tuoneen sijoittajille 1000 miljardin euron pikavoitot kuuden kuukauden aikana. Huippuunsa viritetty markkinamekanismi kaatoi velat valtioiden niskoille.

***

Kreikan tiestä puhuttaessa ”tulevien sukupolvien maksettavaksi jäävä velka” on olennainen osa kertomusta. Sen lähtökohtana on olettamus, jonka mukaan rahaa on niukasti, mutta luonnonvaroja rajattomasti. Tarkoituksena on leikkauspolitiikan vastustajien syyllistäminen.

Kertomuksella sivuutetaan leikkauspolitiikan yhteiskunnalliset vaikutukset, luottamuksen ja muun sosiaalisen pääoman häviäminen, syrjäytyminen, koulutuksen epätasa-arvoistuminen sekä tekemättä jäävien ympäristöinvestointien merkitys.

Euromääräistä velkaa tuleville sukupolville ei siis sovi jättää, mutta haurastuva yhteiskuntarakenne ja heikkenevä elinympäristö kyllä.

Olennaisimmiksi katsottuihin asioihin on aina varaa. Talouskurimuksestaan huolimatta Kreikka on käyttänyt puolustusmenoihin enemmän rahaa suhteessa bruttokansantuotteeseen kuin mikään muu Euroopan unionin jäsenvaltio tai Naton eurooppalaisjäsen. Syykin on selvä: idässä vaanii vanha ja voimakas vihollinen, Turkki – joka on tosin samalla Kreikan Nato-liittolainen.

Suomessa puolustusmenoihin näyttää olevan tulossa noin 40 prosentin korotus. Sipilä iloitsee puolustusbudjetin pontevasta tasosta ja valtiovarainministeri Orpo puhuu siitä, kuinka asemenojen kasvu tekee nihilistisen politiikan jatkamisesta välttämätöntä.

Nykyisellään valtion olemassaolon tarkoitus on suuryritysten toimintaedellytysten turvaaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan innovaatioita. Innovaatio sekoitetaan usein keksintöön, vaikka kyse on eri asiasta.

Tekesin mukaan innovaatio on ”kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista”. Innovaatioon liittyy olennaisella tavalla uutuuden tunne, joka lisää sen hyväksyttävyyttä. Muuten kyse on lähinnä siitä, että olemassaolevaan tietoon löydetään uusi näkökulma, jonka avulla se voidaan muuttaa rahaksi.

Tätä ajatusta hallitus ajaa voimalla muuallekin kuin suomalaiseen koulutukseen ja tutkimukseen.

Pitkään Tekesin johtajana toiminut tekniikan tohtori Veli-Pekka Saarnivaara tosin syyttää hallitusta innovaatiopolitiikan hylkäämisestä ja puhuu taantumisesta 20 vuoden taakse. Innovaatiot ovat kuitenkin Sipilän kabinetin puheissa niin keskeisessä roolissa, että Saarnivaaran näkemyksiä on pakko pitää näköharhana.

Vakaimman pohjan liiketoiminnalle muodostaa ihmiselämän perustarpeisiin vastaaminen: esimerkiksi asunnosta ja elintarvikkeista ollaan valmiita maksamaan lähes mitä tahansa, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Jos muita vastaavankaltaisia välttämättömyyksiä voidaan avata markkinoiden vapaasti rahastettavaksi, hallituksen innovaatiotavoitteet täyttyvät komeasti.

Juuri tästä on kyse miljardien markkinat synnyttävässä sote-uudistuksessa.

Nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta myös sähkö on perustarve, mutta sähkönsiirtoverkon osalta olennaiset innovaatiot on jo nähty. Toivoa ei kuitenkaan kannata heittää, sillä vielä löytyy välttämättömyyksiä, joihin innovaatiopolitiikka ei ole koskenut, kuten tiet ja vesihuolto.

Tieverkoston yksityistäminen etenee tällä hetkellä pienellä vaihteella. Ylen ”vesisotesta” kertova uutinen avaa puolestaan näkyviin sen kaavan, jolla innovaatio-Suomen olennaiset uudistukset toteutetaan:

1. Julkisen palvelun resurssit leikataan niin pieniksi, että sen toiminta rapautuu.

2. Tilanteen korjaaminen todetaan välttämättömäksi ja käynnistetään selvitystyö.

3. Vaaditaan pienten yksiköiden yhdistämistä, koska suuri on tehokasta.

4. Todetaan, että mukaan tarvitaan yksityistä pääomaa, koska yhteiskunnan rahat eivät riitä välttämättömiin uudistuksiin.

5. Yksityistämisen jälkeen maksetaan se, mitä innovatiivinen yritys keksii pyytää, ja väitetään, että muut vaihtoehdot olisivat käyneet kalliimmiksi.

(Voima / Mitä voi sanoa)

Sotaan varustautuminen on niin herkkä asia, että me emme puhu varustelumenoista vaan puolustusmenoista. Vihollinen varustautuu, meillä on puolustusmenoja.

Toinen perusasia on se, että armeijoilla ei ole koskaan tarpeeksi rahaa. Budjettineuvottelujen lähestyessä kalusto vanhenee käsiin ja miesvahvuudet käyvät pieniksi.

Nuotti on toinen silloin, kun on aika läväyttää liput liehumaan ja pistää telaketjut kalisemaan paraateissa. Säästämättä hankittua voimaa ja iskukykyä esitellään myös sotaharjoituksissa, joilla lähetään viestejä rajojen taakse ja nostetaan henkeä kotimaassa.

Ollaan siis alakynnessä mutta samalla kukkulan kuninkaita. Tällainen puoliksi raskaana oleminen on hankalaa, varsinkin jos media ryhtyy esittämään vääriä kysymyksiä. Ongelmaan on kuitenkin olemassa patenttiratkaisu. Toimittajat rakastavat tilastoja ja selviä lukuja, joten niitä on heille annettava. Varustelumenojen hajasijoittaminen eri ministeriöiden budjetteihin mahdollistaa tilanteen mukaan joustavat tulkinnat.

Jokaisella maalla on tässä suhteessa omat käytäntönsä, mikä tekee vertailukelpoisten lukujen saamisesta lähes mahdotonta. Kuinka lasketaan aseteollisuuden tuet, Venäjän ja USA:n sotatoimialueilla käyttämien yksityisarmeijoiden kulut, eurooppalaisten sisäministeriöiden erikoisjoukot ja aasialaiset rajavartiostot? Entä mille budjettikirjan sivulle kuuluvat ammattisotilaiden eläkkeet?

Kotimaisen esimerkin budjettien luovasta tulkinnasta antoi maaliskuussa 2017 pääministeri Sipilä, joka totesi puolustusmenojemme olevan suomalaisella laskutavalla 2,8 miljardia euroa (eli 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta) – mutta Nato-maiden laskutavalla 3,4 miljardia euroa (1,6 prosenttia bkt:sta).

Sipilän mukaan Suomen puolustusbudjetti on ”pontevalla” tasolla, mutta hän ennakoi varustelumenojen kasvavan ilma- ja merivoimien kalustohankintojen seurauksena 2020-luvulla tuntuvasti: niiden osuus bkt:sta nousisi suomalaisella laskutavalla 1,8–2,0 prosenttiin, ja Nato-maiden laskutavalla 2,0–2,25 prosenttiin.

Entinen kansanedustaja ja eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen Jyrki Yrttiaho on laskeskellut kalustohankintojen merkitsevän yli 40 prosentin kasvua puolustusmenoihin. Tämä on linjassa sen kanssa, että valtiovarainministeri Orpon mukaan kalustohankinnat edellyttävät ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”.

Käytettiin menojen laskennassa sitten suomalaista tai Nato-standardia, joidenkin tutkijoiden mielestä niihin olisi syytä lisätä myös yleisen asevelvollisuuden kansantaloudelle aiheuttamat näkymättömät kulut. Suomessa niiden on arvioitu olevan 1–2 prosenttia bruttokansantuotteesta.
(Kolumni)

Vuosituhannen alussa Pentagonissa suunniteltiin terrori-iskujen ennustamista futuurimarkkinoilla. Ajatuksesta luovuttiin kuolema-aiheisen vedonlyönnin aiheuttaman paheksunnan vuoksi – ei siksi, että markkinoilla toimivien sijoittajien ennustajankykyjä olisi sinänsä epäilty.

Markkinoiden erehtymättömyyteen uskominen pätevöittää toki paljon muuhunkin kuin terrori-iskujen ennaltanäkemiseen. Oli kyseessä Pihtiputaan päivähoidon järjestäminen, Meri-Lapin teiden kunnossapito, kulttuuritoimitusten kriisi tai ilmastonmuutoksen torjunta, jostakin pompsahtaa esiin puhuva pää, joka esittää sievällä talouden munkkilatinalla, kuinka kilpailu ja markkinat tuottavat parhaat ratkaisut. Media toistaa nämä väitteet, ei kyseenalaista niitä.

Markkinoiden erehtymättömäksi kutsutun parviälyn toiminta muistuttaa usein lähinnä vauhkoontunutta karjalaumaa. Taloustieteen Nobelin saanut Robert Lucas ilmoitti vuonna 2003, että taloustiede pystyy jatkossa estämään taantumat – sitten tuli vuosi 2008. Vuonna 2017 pörssikurssit juhlistivat Donald Trumpin kauden alkamista sahaamalla ylös ja alas, mikä sai Kauppalehden siteeraaman Willem Buiterin toteamaan, että markkinat ovat ehkä ”haistelleet liimaa”.

***

Talouteen liittyvistä harhalaukauksista huolimatta päivystävät ekonomistit vaikuttavat olevan paavin tavoin viran puolesta erehtymättömiä, eikä heidän arvovaltaansa kaikkien alojen erityisasiantuntijoina kiistetä.

Kuinka 1700-luvulta peräisin oleva väite markkinoiden luonnonlainomaisuudesta ja sen ympärille rakennettu uskonnollinen mystiikka ovat saavuttaneet yhteiskunnassa tällaisen aseman?

Valtavirtataloustieteen kriitikkona tunnettu Ha-Joong Chang kirjoittaa teoksessaan Taloustiede – Käyttäjän opas:

”Nyt sanotaan, että taloustiede kertoo kaiken taloudesta ja sen päälle kaikesta muustakin. Tällainen suurentelu johtuu siitä, että taloustiedettä nykyään hallitseva uusklassinen koulukunta määrittelee taloustieteen tietyllä tavalla. Perinteisen uusklassien talouden määritelmän esitti ensimmäisenä Lionel Robbins kirjassaan An Essay on the Nature and Signifinance of Economic Science (´Taloustieteen luonteesta ja merkityksestä´, 1932). Robbinsin sanoin taloustiede tarkastelee inhimillistä käyttäytymistä päämäärien ja niukkojen resurssien suhteena, jossa resursseja voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin. Saman määritelmän muunnelmia käytetään yhä.”

Paavo Löppönen käsittelee kirjassaan Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus taloustieteen imperialismia, näkemystä jonka mukaan valtio, yhteiskunta ja talous ovat yhdenmukaista, yhtenäistä todellisuutta ja ”kaikkia voidaan arvioida ja muotoilla samojen kilpailua koskevien taloudellisten periaatteiden mukaisesti.” Ajattelutavalla on pyritty alistamaan muita tieteenaloja, mikä ei Löppösen mukaan ole onnistunut, mutta

”Jos tätä alistamispyrkimystä tarkastellaan sen sijaan poliittisen kielen ja käytännön muutoksessa viime vuosikymmenten aikana, on selvää, että imperialistisissa pyrkimyksissä on edetty varsin pitkälle.”

Kuinka tämä poliittisen kielen ja käytäntöjen haltuunotto on sitten tapahtunut? Kertomus on pitkä, mutta Löppönen esittää teoksessaan vakuuttavan kokonaiskuvan. Uusliberalismin synty ajoittuu vuosien 1919-1938 Wieniin, josta ideologia levisi Britannian kautta Yhdysvaltoihin – matkan varrella toki muokkautuen. Vuosikymmeniä kestänyt pohjatyö muuttui merkityksellisiksi, kun ideologian käyttökelpoisuus oivallettiin amerikkalaisissa pääomapiireissä. Rahoitus avasi portit menestykseen. Thatcherin ja Reaganin valtaannousut merkitsivät läpimurtoa, mutta jatkuvuuden turvaamiseksi oli löydettävä lisää yhteistyöhaluisia poliitikkoja, hiottava viestintästrategioita ja luotava ajatuspajojen verkostoja maailmanlaajuisesti.

Eurooppalaisten uusliberalistien Stockholm Networkiin kuuluu tällä hetkellä yli 100 ajatuspajaa yli neljästäkymmenestä maasta. Suomesta mukana ovat Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) sekä Libera– ja Chydenius-säätiöt. Lisäksi Libera on ainoa suomalaisjäsen Atlas Networkissä, jota Löppönen kutsuu uusliberalismin ideologiseksi keskukseksi, ja johon kuuluu muun muassa ilmastonmuutoksen kieltämisen puolesta toimiva Heartland Institute erilaisine rönsyineen.

***

Paavo Löppösen mukaan uusliberalismin juuret ovat 1920- ja 1930-lukujen itävaltalaisessa traumassa ja keisarikunnan aristokratian sosiaalisen ja henkisen todellisuuden hajoamisessa.

Vallitsevassa ideologiassa on siis kyse kaipuusta 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan. Näkökulma selittää niin viime vuosikymmenien politiikan virtaukset kuin sekalaisilta vaikuttavista aineksista kasatun konservatiivihallituksemme sitkeydenkin.

Paluuta menneisyyteen ajava poliittinen projekti on kohdannut oikeastaan yllättävän vähän vastarintaa. Osittain tämä kertoo uusliberalistien viestinnän (sitäkin Löppönen avaa ansiokkaasti) onnistumisesta, mutta syitä löytyy syvemmältäkin.

Suomalaissosiologit pohtivat Ylen haastattelussa sitä, kuinka yhteiskuntaa selitetään nykyään taskulaskimilla. Emeritusprofessori Antti Eskola toteaa, että

”Aikoinaan me uskoimme tietoon ja valistukseen. Ajattelimme, että jos tieteen keinoin ihmiselle kerrotaan, kuinka tosiasiat ovat ja miten yhteiskunta toimii, se johtaa muutokseen. Oli virhe uskoa niin. Eivät ihmiset vapautta halua – vaan jotain, jolle alistua.”

Puheenvuoron voi kuitata vanhan pettyneen miehen turhautumien purkamiseksi, mutta kyse ei ole välttämättä tai pelkästään siitä. Imperialistiseksi heittäytynyt taloustiede on pystynyt median tuella säilyttämaan tieteellisyyden vaikutelman. Toisaalta ihmisillä vaikuttaa olevan jatkuva tarve maailmaa selittäville yksinkertaisille tarinoille, jotka vapauttavat heidät epäilyksistä, ajattelun vapaudesta ja vastuusta.

Jumalolentoihin ja ennalta määrättyyn kohtaloon uskoo nykyään pienempi osuus ihmiskunnasta kuin ennen tieteellisen maailmankuvan läpimurtoa. Muutos ei välttämättä ulotu kovin syvälle: erehtymättömien markkinoiden kaltaiset kvasitieteelliset uskomusjärjestelmät ovat ottaneet jumalien roolin. Ihmisellä on edelleen jotain, jolle alistua. Se tyynnyttää mieltä ja tekee elämästä yksinkertaista.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Millaiset jäljet sisällissodan todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien. He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

Ero punaisten kohtaloon on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

On kohtuullisen hyvin tiedossa, mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

Isäni meni armeijaan välirauhan aikana, sairastui lavantautiin ja komennettiin jatkosodan aikana huoltomieheksi, vartioimaan varikkoja ja elintarvikekuljetuksia lähinnä omien miesten varastelulta. Lavantauti vei nuorelta mieheltä osan hiuksistakin.

Vuonna 1943 isä kuljetti lomalla venäläisen käsikranaatin kotiinsa. Kun hän tutki sitä pihalla isänsä kanssa, sattui vahinko. Kranaatti räjähti liian lähellä ja molemmat haavoittuivat. Isä kantoi loppuikänsä sisällään kahdeksaa koteloitunutta kranaatinsirpaletta. Isän isälle kävi pahemmin: hän kuoli pian haavoittumisen jälkitautina iskeneeseen keuhkokuumeeseen.

Oman sukuni vaiheiden kautta minulla ei ole ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää, mitä tarkoittaa aiemmilta sukupolvilta siirtyvä taakka tai miksi historian kipeitä kohtia peitetään tarinoita muokkaamalla. Kuva isoisäni viimeisistä vaiheista selkeni vasta vuosikymmeniä isäni kuoleman jälkeen. Samalla minun oli käytävä läpi kysymys siitä, johtuiko iän myötä kasvava vastenmielisyyteni sodan ylevöittämistä ja mystifiointia kohtaan yksinkertaisesti kateudesta: enkö pysty osallistumaan sotasankaruutta korostavaan hehkutukseen sen vuoksi, että oma isäni on sankarista perin kaukana?

Tuohon kysymykseen on ollut lopulta helppo vastata. Nuorena katkaisuhoitoaseman työntekijänä 1990-luvulla huomasin, että asiakkaiden perhetaustoista paljastui varsin säännönmukaisesti sota-ajan taakkoja, eivätkä mitkään kunniamerkit suojaa jälkipolvia niiltä. Kriittisen historiantutkimuksen seuraaminen on vahvistanut käsitystäni siitä, että autokolarien tavoin sota on ihmisen aiheuttama onnettomuus, ja silloin sen pitäisi olla myös ihmisen estettävissä. Liikenneonnettomuuksistakin voi löytää sankarillista ja ei-sankarillista toimintaa, mutta itse onnettomuuksia ei ole tapana nostaa palvonnan kohteiksi.

Innostuin sotahistoriasta jo ala-asteikäisenä. Jälkikäteen ajatellen se on yksi tapa työstää ylisukupolvista taakkaa. Lapsen silmin kyse oli kuitenkin vain siitä, kuinka jännittävä, vaarallinen ja vähän kiellettykin aihe veti puoleensa. Mukana oli puhdasta pätemisen halua lasten ja myöhemmin nuorten miesten yhteisössä. Tuo näkökulma on auttanut minua ymmärtämään vähän paremmin sitä 23-vuotiasta nuorukaista, joka kuljetti kotimatkallaan repussa käsikranaatia.
(Kolumni Rauhan puolesta -lehteen 1/2018)

Entiset Facebook-johtajat ja erilaiset bittinikkarit varoittelevat nyt kilvan sosiaalisen median vaaroista. Vastuuhenkilöiden katumus ihmismielen haavoittuvuuksien hyväksikäytöstä tuskin aiheuttaa mullistavia reaktioita: kaikkihan me somessa surffaavat olemme omasta mielestämme poikkeuksellisen arvostelukykyisiä yksilöitä, emme sitä keskittymiskyvytöntä, riippuvuuksiin retkahtavaa ja algoritmeillä manipuloitavaa massaa, jonka pitäisi miettiä tekemisiään tarkemmin.

Sosiaalista mediaa koskevaan keskusteluun on kuitenkin tullut uusia sävyjä. Entistä tehokkaammat ihmismielen ohjailukeinot ovat somejättien ja mainostajien käyttäminä meille kuluttajille ihan ok, mutta ajatus valtiollisten toimijoiden harjoittamasta manipulaatiosta esimerkiksi vaalien yhteydessä ei sitä ole.

Erilaisten viha- ja lokakampanjoiden luominen vaikuttaa olevan suhteellisen helppoa, mutta kummastuttavan usein nettiraivo leimahtelee ilman ohjailuakin. Aamulehden Juhani Brander siteeraa  professori Juha Siltalaa, jonka mukaan ”moraalinen sadismi on mahdollista yhtä hyvin sekä oikeistolais-nationalistisessa että vasemmistolais-liberaalissa viitekehyksessä”.

Siltalan mainitsema moraalinen sadismi on eri asia kuin kritiikki. Kritiikissä on kyse arvon pohtimisesta, tutkimisesta ja määrittelystä (vaikka sana ymmärretäänkin arkikielessä usein pilkkaamisen synonyymiksi).

Sosiaalisen median voimaa vaiettujen, kritiikkiä kaipaavien epäkohtien esiinnostamisessa ei ole syytä kiistää. #MeToo -kampanja on tästä hyvä esimerkki.

On kuitenkin toinen asia, miten hyvin some toimii arvon pohtimisen, tutkimisen ja määrittelyn alustana. Ainakin monimutkaisemmissa kysymyksissä sosiaalinen media vaikuttaa  enemmänkin häiritsevän kuin edesauttavan ymmärryksen lisäämistä.

Mutta palataan nettiraivoon ja somemyrskyihin. Joskus niiden kohteet ovat täysin viattomia (en toisaalta ole vakuuttunut siitäkään, että internetissä suoritettu lynkkaus olisi oikea tai paras mahdollinen seuraus niille ei-viattomillekaan). Yleisintä lienee kuitenkin se, että sinänsä typerästi tai väärin toiminut ihminen saa kohtuuttomasti lokaa niskaansa tekonsa vakavuuteen nähden.

Yksiselitteistä vastausta moraalisen sadismin syntyyn ei ole tullut vastaan, eikä sitä välttämättä löydykään. Usein on kuitenkin niin, että kun puhutaan ihmisyyden tai sivistyksen ohuen pintakerroksen häviämisestä ja ihmisen sisältä paljastuvan eläimellisen hallitsemattoman pimeyden ryöpsähtämisestä esiin – tässä tapauksessa Facebook-seinälle – huomaan ajattelevani ihmisen eri rooleja ja identiteetin rakentumista.

Ajatuspaja Linjan haastattelemat sosiaalipsykologi Suvi Uski ja psykologian tohtori Annarilla Ahtola muistuttavat, ettei yhtä ainoaa minuutta ole edes olemassa, eikä roolien ylläpitäminen ole epärehellisyyttä tai teeskentelyä.

Aitouden vaikutelmaa janoava sosiaalinen media asettaa käyttäjänsä roolivalintojen suhteen ristiriitaisten ja usein mahdottomien vaatimusten eteen. Some tavallaan ohentaa ihmisyyttä.

Uskin väitöstutkimuksen perusteella somella on kyky muokata ihmisen identiteettiä. Ahtolan mukaan somen vaikutus on sitä suurempi, mitä epävarmemmalla pohjalla ihmisen identiteetti on.

Tutkijat löytävät sosiaalisesta mediasta niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin: ”Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa identiteetin rakentamisen ja näkyvästi hyväksytyksi tulemisen, mikä on tärkeää jokaiselle. Lisäksi somessa voi tehdä erilaisia identiteettikokeiluja.” Toisaalta ”some-esityksen epäonnistuminen on uhka yksilön identiteetille”.

Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löppönen kirjoittaa somen merkityksestä ihmisen autenttisuudelle teoksessaan Vapauden markkinat:

”Kun ihmisen autenttisuus merkitsi aiemmin uskollisuutta elämänhistorian aikana muodostuneelle sisäiselle totuudelle omasta itsestä, se näyttäytyy nyt sosiaalisen median kokoamana datana, yhteenvetona ihmisestä sosiaalisessa mediassa. Ihmisen autenttisuus on sosiaalisen median algoritmien tuottama mittausten tulos. ”Todellinen” minämme ei enää tarkoita sisäistä kykyä ajatella tai tuntea jotain, vaan kykyämme ulkoistaa minuus algoritmien käsittelemäksi dataksi. Tällä ulkoistuksella tuotamme oman minuutemme ja hallinnoimme mainettamme, sitä, kuinka ihmiset meidät näkevät. Käytämme sosiaalisen median välineitä mittaamaan, kuinka leveä on se kuilu, joka erottaa mitatun minuuden tavoittelemastamme minuudesta. Voimme purkaa nykyisen minuuden, kokeilla tapoja kuroa tuo kuilu pienemmäksi, rakentaa näin uutta minuutta ja tulla mahdollisesti rakastetummiksi, datan rakastamaksi. Sosiaalinen media tarjoaa välineitä jatkuvalle itsemme muuttamiselle ja ”vapaan yksilön kasvulle” niiden signaalien mukaan, joita saamme algoritmien käsittelemistä tiedoista.

Olennainen kysymys kuuluu: miten on mahdollista väittää, että olisimme vapaampia ja autenttisempia täysin kontrolloidussa, huutosakkien täyttämässä järjestelmässä?

Vain joustava, sosiaalisista identiteeteistä riisuttu ja riskin hyväksynyt yksilö voi todistaa todellisen yksilöllisyytensä.”

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ”huutosakkien täyttämä järjestelmä” tarjoaa vaivattoman väylän samanhenkisen seuran löytämiseen – ja voi samalla tehdä kommunikaatiosta toisissa kuplissa elävien kanssa entistä hankalampaa.

Olennaisinta saattaa kuitenkin olla se, millaisia rooleja kuplan sisällä hyväksytään. Vaikka kuplien välillä vallitsisi erimielisyys siitä, mitä oikeudenmukaisuus ja vääryys tarkoittavat, niiden jäseniä yhdistää oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vääryyden vastustaminen.

Totta kai me some-ihmiset haluamme olla kunnollisia. Ja kuten viestinnän professori Anu Kantola muistuttaa, liian kunnolliset ihmiset ovat vaarallisia.

”Kunnollisuudesta tulee minää pönkittävä projekti, jossa kunniattomuus, pahuus ja mädännäisyys on heijastettava jonnekin muualle. Nykypolitiikassa eniten äänessä ovat puhdasoppiset, jotka rukoilevat ja näkevät muun maailman vellovan pahan vallassa. Monilla rasistisilla liikkeillä on korkea käsitys moraalistaan. Ei ehkä ole sattumaa, että Euroopan ellei maailman kunnollisin kansa, saksalaiset, erehtyi 1930-ja 1940-luvuilla hirvittävällä tavalla.”

Kun ahtaiden roolien paineessa oleva somettaja hakee turvaa kunnollisuudesta ja tekee sen etsimällä kohdetta ulos projisoitavalle pahalle, ollaan nettiraivon – tai Siltalan sanoin moraalisen sadismin – syntyjuurilla. Ilmiö ei sinänsä katso somekuplan väriä.

(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Yksi Suomen poliittisen lähimenneisyyden arvoituksista on vuosina 2014-2015 tapahtunut kokoomusjohdon joukkopako. Erilaisille ajatusharjoituksille antaa tilaa se, että kesäkuussa 2014 paikkansa jättivät pääministerinä toiminut puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen sekä varapuheenjohtaja, liikenne- ja kuntaministeri Henna Virkkunen. Elokuussa 2014 alaa vaihtoi puoluesihteeri Taru Tujunen, ja vielä toukokuussa 2015 elinkeinoministeri Jan Vapaavuori.

Lähtijät vetosivat lähinnä henkilökohtaisiin syihin. Somen keskeytymättömään kuramyrskyyn ja gallup-tulosten jännittämiseen voi tietysti uupua, eikä poliittisten suojatyöpaikkojen vetovoimaakaan kannata vähätellä, mutta puoluejohdon uudistumista yhdellä iskulla on silti vaikeaa pitää sattumana. Vastaavia tapauksia saa hakea – varsinkin kun muistaa, että edellisissä (vuoden 2011) eduskuntavaaleissa kokoomus oli suurin puolue ja sai pääministerin salkun kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Tujunen siirtyi yksityisen yrityksen palvelukseen, mutta muiden uudet EU-toimenkuvat ovat luonteeltaan sellaisia, että siirtymän valmisteluun on täytynyt kulua aikaa.

***

Voisiko hiljattain julkisuuteen tullut suunnitelma aseellisesta iskusta kokoomuksen puoluekokoukseen kesäkuussa 2012 olla ainakin osa selitystä? ”Hallituksen ja ennen kaikkea kokoomuksen politiikkaan pettynyt”, räjähteillä ja sarjatuliaseella varustautunut mies oli liikkeellä tarkoituksenaan aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa puoluekokouspaikalla, mutta muutti mielensä ja ilmoittautui itse poliisille, joka ohjasi hänet mielenterveyshoitoon – ja otti asiasta myöhemmin sulan hattuunsa hieman kyseenalaisin sanamuodoin.

Pääasia tietysti on, ettei iskua tapahtunut ja avuntarpeensa tajunnut mies pääsi hoitoon, muuten Suomessa keskusteltaisiin terrorismista eri sanamuodoin kuin nyt Turun puukotusten ja aiemmin vastaanottokeskuksiin tehtyjen polttopullo-iskujen jälkeen.

Kokoomusjohtajia on saattanut sysiä liikkeelle myös sisä- ja puolustusministeriöiden vuosina 2011-2013 rahoittama Social Mood Indicator -raportti. Raportin sisältöä voi kutsua hälyttäväksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu – eikä tutkimuksen rahoitusta jatkettu. Aiheesta kirjoittaneen Lari Lohikosken mukaan tutkimus paljasti suomalaisten tulevaisuudenuskon romahtaneen jo vuonna 2012.

”Raportin lukeminen vuonna 2016 on kylmäävää. Siinä hyvin pitkälti ennustetaan se yhteiskunnallinen kehitys, jota Suomessa on raportin julkaisun jälkeen tapahtunut: epävarmuus ja pelko lisääntyvät, osa kansasta menettää toivonsa ja kadottaa uskonsa instituutioihin. Kieli radikalisoituu, populistipuolueet saavat kannatusta ja aggressiot nousevat pinnalle.”

Lohikoski huomauttaa, että raportti antoi myös ohjeita, joilla kärjistymistä estettäisiin. Kataisen hallitus ei niitä käytännössä huomioinut, eivät myöskään sen seuraajat.

***

Pelottelua ja aggressiivista käyttäytymistä ei oikeuta mikään, mutta some-viha on raportin laatimisen jälkeen arkipäiväistynyt, samoin tutkijoiden ja poliitikkojen uhkailu. Keväällä 2014 Ruotsiin muuttanut Björn Wahlroos on puhunut turvallisuusuhasta lähtemisensä syynä. Kokoomuksen lähtijöiden todelliset motiivit kuitenkin ovat ja todennäköisesti pysyvätkin vain heidän itsensä tiedossa.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Uutiset metsien käytöstä ja metsäojitusten vaikutuksista ovat jälleen nostaneet puheenaiheeksi suomalaisten luontosuhteen. Usein jää kuitenkin epäselväksi, mitä luontosuhteella oikeastaan tarkoitetaan. Minä kerron sen teille nyt: suomalaisten luontosuhde on 17,64/km². Saksalaisten vastaava lukema on 231 ja Bangladeshissä mennään jo toiselle tuhannelle.

Myönnän saman tien määritelmän puutteet: pelkkä maan asukastiheys ei riitä luontosuhteen tyhjentävään esittämiseen. Kyllä myös asutushistoria, ilmasto, kulkuyhteydet, teollistumisen vaiheet ja bruttokansantuotteen kehitys täytyy huomioida.

Tältä pohjalta suomalaisten luontosuhdetta onkin sitten helppo ymmärtää. Maa on väestöltään pieni ja myöhään teollistunut, etäisyydet pitkiä, yhteydet puutteellisia ja pääomistakin on ollut pulaa. Meillä on laskeuduttu puusta niin myöhään, että kaikkea metsää ei ole vieläkään saatu nurin, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

Vuosisatoja on poltettu kaskea ja tervaa, laskettu järviä ja kuokittu suota, sahattu lankkua ja keitetty selluloosaa, eivätkä ihmisen kädet ole jättäneet suurille saloille mainittavampia jälkiä. Tilanne on muuttunut ratkaisevasti vasta viimeisen sadan vuoden aikana.

***

Niin sanottu järjen aikakausi ja teollistuminen ovat tarkoittaneet luonnon näkemistä paitsi ehtymättömänä raaka-ainelähteenä, myös vastustajana, joka on uuden teknologian myötä vihdoin voitettavissa. Suorimmin tämän ilmaisi suuren harppauksen aikaan Mao Zedong, joka kehotti puheessaan ”avaamaan tulen” luontoa vastaan. Tässä suhteessa tuloksia saavutettiin nopeasti.

Pienessä ja köyhässä Suomessa ratkaisevia voittoja oli odotettava pidempään, niinpä välttämättömyydestä väännettiin hyve. Suomalaisen Työn Liiton tutkimuksen mukaan luonto on Suomen suurin ylpeyden aihe.

Puhdas vesi, koskematon metsä ja lajien runsaus ovat meille korvaamattoman tärkeitä niin kauan kuin ne ovat nähtävissä oman kesämökin laiturin nokasta. Kauempana ne muuttuvat resursseiksi, joita ei ole kansallisen selviytymiskamppailun nimissä varaa haaskata. On ajateltava vientiteollisuuden tarpeita ja toivottava Talvivaaran ihmettä.

Sauli Niinistö kiteytti asian valtiovarainministerikaudellaan kysymällä,

”Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. Me suomalaiset olemme luonnonläheinen kansa, mutta miksi suojelisimme leivän suustamme.”

***

Kaikkien metsien uhraaminen tupajumeille ja torakoille saatiin kuin saatiinkin torjuttua, mutta Niinistö on vanhoilla päivillään höpsähtänyt radioon soittelevaksi luontoihmiseksi. Hänen luontosuhdettaan kuvaillaan erityiseksi.

Samaa ilmaisua käytti pääministeri Juha Sipilä syksyllä 2015 puheessaan, jossa hän totesi, että

”Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde, otamme innolla uutta teknologiaa käyttöön, olemme käytännönläheisessä ongelmanratkaisukyvyssä maailman parhaita.”

Puhetta radiofonisen äänitutkielmansa osana käyttänyt taiteilija Taina Riikonen kutsuu suomalaisten käsitystä luontosuhteestaan romantisoiduksi ja myyttiseksi.

***

Vaikeinta on selittää asioita lapsille. Ja joskus ulkomaalaisille. Kuinka esittää kuun maisemaksi äestetyn hakkuuaukion äärellä, että kyseessä on metsänparannus, joka yhdistää kauniilla tavalla suomalaisten erityisen luontosuhteen ja innokkuuden uuden teknologian käyttöönottoon.

Mahdottomaksi selitysurakka muuttuu, jos erehtyy mainitsemaan, että tuhansia metsänomistajia on menneiden vuosien mittaan tuomittu Suomessa metsän hävittämisestä, koska he ovat avohakkuiden asemesta kaataneet vain suurimpia puita ja jättäneet muun kasvuston rauhaan.

Laulu on kaikille tuttu: valtio velkaantuu ja talouskasvu mataa, joten valtion on säästettävä menoja leikkaamalla ja samalla talouskasvua on piristettävä veronkevennyksin.

Nämä Sipilän Suomen jokapäiväisyydet muuttuvat piirun verran kiinnostavammiksi, jos niitä tarkastelee USA:n ja Ronald Reaganin kauden valossa. Reaganin ja Sipilän linjausten yhtäläisyydet eivät ole minkäänlainen uutinen, mutta Yhdysvaltojen kohdalla pitkäaikaisvaikutukset ovat selvemmin havaittavissa.

Reaganin kauden lopulla Suomi oli vielä tukevasti pohjoismainen hyvinvointivaltio. Vastaavasti Suomea ohjataan tällä hetkellä uusliberalistisen ideologian pohjalta tiukemmin kuin koskaan – samalla kun uusliberalismin kritiikki Yhdysvalloissa ja Euroopassa vahvistuu ja on muuttumassa varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi. Esimerkkinä voi mainita vaikka Bernie Sanders-ilmiön. Suomi on edelleen vakaasti jälkijunassa.

***

Reaganin kausi on kiinnostava paitsi menoleikkausten ja veronkevennysten pitkäaikaisvaikutusten osalta, myös politiikan perusteluiden läpivalaisun kannalta. Reaganomicsin perusväittämä, jonka mukaan erityisesti rikkaimpien veronkevennykset buustaavat talouskasvua niin, että valtion verotulot eivät lopulta pienene, on sittemmin Reaganin neuvonantajana toimineen ekonomisti Arthur Lafferin 1974 lautasliinaan sutaisema työväittämä. Se oli tarkoitettu koskemaan kapeaa erityistilannetta tietyissä olosuhteissa, ei verotuksen ja talouskasvun suhdetta ylipäätään.

Tämä ei ole millään muotoa estänyt veronkevennys-voodoon voittokulkua ja omaksumista niin Trumpin kuin Sipilänkin talouspolitiikan johtavaksi ideaksi.

Reaganin kauden talouskasvua pidetään todisteena hänen politiikkansa toimivuudesta. Samalla yleensä unohdetaan se, että valtion budjetin alijäämä ja julkinen velka suunnilleen kolminkertaistuivat samaan aikaan. Ongelma kaatui Reaganin seuraajien niskaan, ja sitä on hoidettu johdonmukaisesti kasvavin krapularyypyin.

Löysä rahapolitiikka sysäsi liikkeelle myös yksityisen velan kasvun – jo 1970-luvulla laskuun lähtenyttä palkkojen ostovoimaa paikattiin luottokorteilla. Velkaantumistahdin rajuuteen nähden talous kasvoi itse asiassa suhteellisen hitaasti, mutta mikään ei estänyt politiikan satusetiä kertomasta tarinaa, jonka mukaan talouskasvu oli veronkevennysten ansiota.

Samaan kertomusperinteeseen kuuluu myös trickle down -efekti, joka on alun perin tarkoitettu sarkastiseksi vitsiksi. Tai puhe talouden nousuvedestä, joka nostaa rannalla kaikenlaiset veneet.

Paljastetaan salaisuus nyt ja tässä: talous ei ole meri, eivätkä yksilöt, yritykset tai valtiot ole veneitä.

***

Kyllä leikkauksilla ja veronkevennyksillä todellisiakin vaikutuksia oli: tuloerojen kasvu ja sosiaalisen pääoman tuhoutuminen, luottamuksen katoaminen ja yhteiskunnan rapautuminen, joka näkyy nyt yliannoskuolemina, ääriliikkeiden ja levottomuuden kasvuna, McJobeina ja näköalattomuutena. Vaikka George W. Bushin varapresidentin Dick Chaneyn mukaan ”Reagan opetti meille, ettei alijäämillä ole merkitystä”, velkaongelmat kasvavat ja uhkaavat finanssijärjestelmän ja lopulta yhteiskuntien vakautta.

Ulkoisille vihollisille on entistä enemmän kysyntää: ei reaganomicsin käyttöönoton ja aseisiin nojaavan turvallisuusajattelun uuden tulemisen samanaikaisuus sattumaa ole. Johonkin tyytymättömyys on kanavoitava.

***

Tämä laulu on tosiaan tuttu, ja olennaiset yksityiskohdat on kerrattu kuluneiden kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana lukemattomia kertoja. Pelkästään suomalaista päivänpolitiikkaa seuratessa se on kuitenkin edelleen niin ajankohtainen, että siihen on palattava.

Viimevuotisten USA:n presidentinvaalien aikoihin nousi esiin toteamus, jonka mukaan vaaleja ei voiteta faktaluetteloilla. Politiikka on tunnelaji, ja tunteisiin vetoavat yksityiskohdat on osattava upottaa uskottavalta vaikuttavaan suureen kertomukseen. Tämän taidon uusliberalismin ideologit ovat hallinneet.

Viime keväänä julkaistu Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus on erinomainen teos ilmiön ymmärtämiseen. Kirjoittaja on Paavo Löppönen, Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja. Asia on painavaa ja sitä on runsaasti, minkä näkyy jäsennellyissäkin arvioissa. Kirjasta olisi kuitenkin syytä puhua paljon nykyistä enemmän.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Vessanseinäkirjoituksista puhutaan aivan liian vähän. Aihe on erityisen ajankohtainen nyt, kun internet muistuttaa näkyvimmältä sisällöltään maailmanlaajuista julkisen wc:n seinää.

Puhutaan internetin mahdollistamasta anonyymin viestinnän vallankumouksesta.  Malli nimettömien kommentoijien toiminnalle oli kuitenkin olemassa jo silloin, kun ensimmäiset bittijonot liikahtivat tietoverkossa – se oli syntynyt menneiden vuosituhansien mittaan, kun eriöiden seinille viestejään raapineet ja niitä tulkinneet ihmiset raivasivat vessanseinäkirjoituksille oman kulttuurisen lokeronsa. Siellä tasa-arvo ja anonymiteetti ovat korkealle arvostettuja ja tyylipoliisien näkemykset mitättömiä.

Vessanseinäkirjoittelun pitkän kehityskaaren aikana viestien vastaanotto- ja tulkintatavat kehittyivät, samoin vertaisryhmän harjoittama moderointi. Henkilöön meneviä ja muuten vain yliampuvia viestejä raapusteltiin pois, eikä niiden tavoittama yleisö kasvanut mainittavan suureksi. Toisin on netissä nyt.

***

Toimitin 1990-luvun alkupuoliskolla Turun Ylioppilaslehdessä julkaistua vessanseinäkirjoituspalstaa – asiaankuuluvasti nimimerkin suojista. Idean tähän taskurahojen ansaitsemistapaan sain Arto Paasilinnan varhaiseen kirjoittajanuraan kuuluvasta julkaisusta Kansallinen vieraskirja – Grafiitti eli vessakirjoituksia (Weilin + Göös 1971). Koska sukupuolineutraaleista vessoista ei tuolloin edes unelmoitu, lahjoin naispuolisen opiskelukaverin avustajakseni.

Mitä jäi käteen?

Teräviä ja hauskoja keskustelunpätkiä voi löytää, jos vain viihtyy wc-tiloissa riittävän kauan. Kirosanat ja hakaristit ovat huomattavasti yleisempiä, samoin pissavehkeiden kuvat ja niiden vastakkain hieromista koskevat fantasiat.

Haaveiden kohteita ovat myös sota ja vääränväristen ihmisten karkottaminen. Poliitikkoja pilkataan joskus onnistuneesti, seuranhakuilmoitukset ovat harvoin puhuttelevia eikä parisuhdevinkeiltä kannata odottaa liikaa. Urheilusankareiden ja moottoripyörien nimet ovat suosittuja. Homoseksuaalisuuteen liittyvät piirrokset ja tekstit ovat miesten vessoissa huomattavasti yleisempiä kuin naisten puolella, ja pilkallisiksi tarkoitetut versiot kavaltavat kirjoittajan omien pitkään tukahdutettujen tunteiden laadun.

Neljännesvuosisadan takaiset turkulaisvessojen seinät ennakoivat siis varsin kattavasti nykyisen someavaruuden keskustelujen teemoja.

***

Yksi vessanseinäkirjoitusten ikiaikainen aihe ei kuitenkaan ole saanut internetissä mainittavaa suosiota: kirjoittajan oman vatsan toiminnan kuvailu. Liikuttavan seikkaperäiset raportit tuovat mieleen sen hartauden, jota lapset osoittavat opetellessaan potan käyttöä.

Ehkä yksi avain vessanseinäkirjoitusten tulkitsemiseen onkin kirjoittajan lyhytaikainen taantuma varhaiseen lapsuuteen. Wc-kopissa saavutetaan tila, jossa yliminäksi muuttunut vanhempien ääni lakkaa kuulumasta ja normaalisti itseltä kielletyt asiat saavat hetkeksi mahdollisuuden. Raapustetaan seinälle oikein tuhmia sanoja. Tai hajotetaan tienvarsi-wc:n kalustus kokonaisuudessaan.

***

Internetissä nimettömänä liikkuva kirjoittelija jättää itsestään paljon enemmän (digitaalisia) jälkiä kuin yleisen wc:n seinään ajatuksensa tussaava toimitusjohtaja tai koulupoika, mutta tunteen tasolla tilanne on sama.

Tasa-arvoinen mahdollisuus nimettömään itseilmaisuun on sinänsä arvokas, mutta samalla on selvää, että sitä voidaan käyttää väärin. Masinoidut vihakampanjat eivät kuulu itseilmaisun vapauden piiriin, ja vaikka netissä viestittäisiin pahaa tarkoittamattoman vessanseinäkirjoittelijan mentaliteetillä, väline on perin toisenlainen.

***

Jonkinlaisen kriittisen massan saavutettuaan nimetön loanheitto ja uhkailu muuttuivat avoimeksi, omalla nimellä vahvistetuksi verbaaliseksi nettiväkivallaksi. Samalla on paljastanut ainakin se, kuinka hitaasti yhteiskunnat pystyvät reagoimaan teknologian buustaamaan kulttuurin muutokseen. Tilanteeseen puuttumisen vaikeutta tavataan selitellä lainsäädännön jälkeenjääneisyydellä ja poliisien resurssien puutteella.

Uuden lainsäädännön kanssa ei kuitenkaan kiirehditä, eikä olemassaolevien lakien tarjoamiin mahdollisuuksiinkaan ole täysimääräisesti tartuttu. Vaikutelmaksi jää se, että viranomaiset ovat joko haluttomia tai kyvyttömiä puuttumaan tilanteeseen, mahdollisesti molempia.

Niinpä netissä puolustetaan nyt suomalaisten naisten fyysistä koskemattomuutta huuruisimpien vessanseinäkirjoitusten logiikalla, eli uhkailemalla heitä raiskauksilla ja hengenlähdöllä.

Tiettyä ironiaa on siinä, että raiskausfantasioilla argumentoivat some-aktiivit olisivat vaikeuksissa siinä menneisyyden suljetussa ja turvallisessa agraari-Suomessa, jonne he väittävät kaipaavansa.

Erään Yhdysvalloissa tapahtuneen joukkoampumisen jälkeen poikani kysyi, eikö NRA:n pitäisi vaatia maan asemenojen supistamista? Jos Kansallinen kivääriyhdistys perustelee vapaata aseenkanto-oikeutta sillä, että kansalaisten on tarvittaessa kyettävä kaatamaan tyranniaksi muuttunut hallinto, eikö sen pitäisi olla huolissaan myös tuon hallinnon tulivoimaisuudesta?

Yhdysvaltojen perustuslain toisen lisäyksen laatimisaikaan 1700-luvun lopulla joukko käsiasein varustautuneita siviilejä saattoi muodostaa kohtuullisen merkittävän sotavoiman, mutta nykyään pistooleista ja kivääreistä on aika vähän vastusta liittovaltion panssarivaunuille ja rynnäkköhelikoptereille. Puolustusbudjetin leikkaukset tasoittaisivat hieman punnuksia mahdollisten vapaustaistelijoiden hyväksi.

Vastasin jotakuinkin niin, että ajatus on yhtä hyvä kuin mahdotonkin.

Vapaan aseenkanto-oikeuden tuottamilla ongelmilla tai sen puolesta käytettyjen perustelujen onttoudella ei ole merkitystä, koska aseet ovat osa kansakunnan syntymyyttiä. Yhdysvaltojen demokratia on rakennettu vapaiden, aseita kantavien yksilöiden urheuden varaan. Aseenkanto-oikeuden rajoitukset ovat siis suora hyökkäys vapautta ja demokratiaa vastaan.

Kun yksilöt omaksuvat tuollaisen kertomuksen elementtejä minuutensa ja identiteettinsä tukipuiksi, saadaan aikaan paitsi vahvoja sosiaalisia sidoksia, myös älyllisiä häränpyllyjä ja naapurimaiden naureskeltaviksi kelpaavia kansallisia erikoisuuksia.

Amerikkalainen asemania on tästä tyylipuhdas esimerkki, mutta jokaisella maalla ja kansalla on omat sokeat pisteensä. Ajatellaan vaikka Norjan ja Japanin pakkomiellettä valaanpyyntiin.

Amerikkalainen kertomus tyrannian kaatamisesta ja sitoutuminen jatkuvaan vapaustaisteluun on kuitenkin erityisen huomion arvoinen maan suunnattoman kulttuurisen, poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vaikutusvallan vuoksi. Syntymyytti vaikuttaa monin tavoin sisäpolitiikkaan ja ohjailee myös Yhdysvaltojen toimintaa suhteessa muihin valtioihin.

***

Myytin voimaa ei vähennä se, että vapaussodan lopputulos olisi ollut kokonaan toinen ilman siihen osallistunutta Ranskan laivastoa ja Ludvig XVI:n halua kampittaa saarinaapuriaan, joka oli Ranskan suurvalta-aseman pahin uhkaaja.

Yhdysvaltojen syntytarinaan latautunut oikeus ja velvollisuus levittää asein demokratiaa ja yrittämisen vapautta on muovannut maailmaa isolla kädellä. Nykyään valtion ja tyrannian välille pyritään vetämään yhtäläisyysmerkkejä kaikkialla, ja vastaavasti yksilöiden ja yritysten vapaus halutaan nähdä rinnasteisina. Verotus esitetään valtiotyrannian hyökkäyksenä vapautta vastaan. Tällaista valtion vastaisuutta näyttää tosin Suomesta löytyvän lähinnä suurituloisimpien ja Sipilän hallituksen piiristä.

Mutta jos palataan Yhdysvaltojen historiaan, niin mistäpä muusta kuin väkivaltaisten tyrannien kaatamisesta ja vapaan yritteliäisyyden turvaamisesta oli kyse intiaanisodissa? Tai Afganistanin Enduring Freedom-operaatiossa – Irakin miehityksestä puhumattakaan. Saman ajatusmallin voi löytää niin lukemattomista westerneistä kuin Tähtien sota-sarjastakin.

***

Professori Matti Klinge puhuu teoksessaan Palmyran rauniot amerikkalaisliberalistisesta kaiken valtion vastaisuudesta, jossa vapaus on vapautta valtiosta ja valtion elimistä. Klinge kirjoittaa, että tämän vapauskäsityksen vuoksi

”amerikkalaiset luulivat Irakissa, samoin kuin 1990-luvun Neuvostoliitossa ja sitten Ukrainassa ja muualla, että kun vain valtio kumotaan, sen alta paljastuu vapaus, ja kaikki järjestyy sen mukaan. Sama ajatus siis, että jos talouselämässä poistetaan kaikki kontrolli, subventiot, verotus ja muu, markkinoiden vapaus tuottaa itsesääntelevän ja onnellisen yhteiskunnan. Ja kun kokemukseen, historiaan, uskontotieteeseen, kansatieteeseen ja kielitieteeseen ei luoteta, niitähän ei lainkaan tunneta, ei voida lainkaan ymmärtää, että valtion ja kontrollin poistaminen johtaa väärään, rikolliseen vapauteen. Varsinkin kun aseteollisuus huolehtii siitä, että kaikkialla ja kaikilla on aseita.”
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Politiikan henkilöityminen tulee kirkkaasti esiin puolueiden puheenjohtajavaihdoksissa. Alexander Stubbin ja Timo Soinin kausia muistellaan kiinnittämällä huomiota huikeaan henkilökohtaiseen uraan, sen vaatimaan omistautumiseen ja vallasta luopumisen vaikeuteen.

Samalla jätetään kysymättä, millaisten asioiden puolesta on ponnisteltu satakymmenen lasissa. Päätöksenteko esitetään ideologioista vapaana hallinnointina, jonka parissa poikkeusyksilöt luovat uraa yritysjohtajien tavoin.

Aika monessa ammatissa työn tavoite ja tulokset ovat kuitenkin olennaisempia kuin työlle omistautumisen aste. Tämä pätee yhtä hyvin poliitikkoihin kuin pankkirosvoihinkin.

Vaikka henkilökohtaisen ja poliittisen erottaminen toisistaan voi olla hankalaa, erottelulle löytyy usein perusteita. Henkilökohtaisen tason korostaminen laimentaa kritiikkiä – ikään kuin puheenjohtajuudesta luopuminen tarkoittaisi jonkinasteisia hautajaisia ja tekisi poliittisen toiminnan arvostelusta sopimatonta.

Timo Soinille voi toivottaa lukuisia ja lokoisia eläkepäiviä sekä mahdollisimman stressitöntä elämää niitä odotellessa. Siirtymävaiheen viran petaamista ei varmasti ole unohdettu.

Poliitikko-Soinin urallaan tekemistä valinnoista on sen sijaan paljon muutakin sanottavaa, koska ne näkyvät jokapäiväisessä 

elämässämme ja vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Kaikista rinnastusyrityksistä huolimatta poliittinen päätöksenteko ei ole jalkapalloa, jonka pelikierrosten tulokset koskettavat vain joukkueiden faneja ja muita aiheesta kiinnostuneita. Valta ja vastuu ovat erottamattomia.

Kun puheet on pidetty, Timo Soinin poliittisen uran keskeisimmäksi perinnöksi jää rasismin hovikelpoistaminen ja äärioikeiston voimien avustaminen ylös vallan rappusia. Raskaan sarjan opportunistina Soini on levittänyt ilmiöiden hiljaisen hyväksynnän koko hallituksen kattavaksi. Samaisesta hyväksynnästä hakevat oikeutusta toiminnalleen ne viharyhmät, jotka rähisevät kaduilla ja somessa.

(Voiman Mitä voi sanoa -blogi)

Donald Trumpin mielenterveysongelmien laadun arvailuun käytetään paljon aikaa, vaikka asian pohdinta taitaa edistää ainoastaan keltaisen lehdistön myyntilukuja. Vapaan maailman uuden johtajan valtaanousuun liittyy kiinnostavampiakin kysymyksiä. Trumpille voi tavallaan osoittaa kiitollisuutta sen vuoksi, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt poliittiset väittämät ovat joutuneet uuteen valoon.

Onko Trumpin kausi poikkeus, katastrofaalinen horjahdus turvallisessa jatkumossa? Vai onko kyse pikemminkin siitä, että uusi presidentti on vanhojen valtarakenteiden tuotos, jonka mediaominaisuudet vain sattuvat korostamaan järjestelmän ikäviä piirteitä? Kyllähän Donaldin kabinetti on täynnä rikkaita valkoisia miehiä, öljyteollisuuden pomoja ja kenraaleja, mutta eikö valta ole aiemminkin ollut juuri samalla porukalla?

Amerikan suuruutta ja johtoasemaa on tarjoiltu yhdysvaltalaisäänestäjille itsestäänselvyytenä vuosikymmenestä toiseen. Trumpin retoriikassa on tässä suhteessa vähän uutta. Vanhan mantereen puolella Yhdysvaltojen johtajuus on taas esitetty välttämättömyytenä, ja Trumpin toilailu on saattanut tämän tarinan esittäjät pirunmoisen hämmennyksen valtaan.

Viimeisin hämmennyksen aiheuttaja eli Yhdysvaltojen irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta on jatkoa aiemmalle suuryritysten ehdoilla toteutetulle ympäristösopimusten jarruttamiselle ja sabotoinnille. Yhdysvaltalaiselle äänestäjäkunnalle asia markkinoidaan osoituksena maailman johtajuuteen kuuluvista erikoisoikeuksista, joihin kuuluvat myös kaksoisstandardit ihmisoikeuskysymyksissä ja sotilaallisen voiman käytössä.

Jos Trump vaikuttaa näissä asioissa mielipuolelta, niin mitä pitäisi ajatella George W. Bushin kaudesta, jonka peruja esimerkiksi Lähi-itä on edelleen liekeissä?

Mutta miksi media päästää Trumpin helpolla ja kohtelee häntä kuin tosi-tv-tähteä? Silloin kun keskitytään presidentin käytöksen ja sanavalintojen kauhisteluun (tai nostetaan otsikoihin vaikka spekulaatioita hänen mielenterveydestään), Trump uiskentelee julkisuudessa kuin kala tutussa lammikossa. Samalla pimentoon jää politiikan syvän pohjavirtauksen suunta.

Donald Trump vetää eräänlaista kapinallisen roolia, koska sellaiselle on kysyntää. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin vanhojen valtarakenteiden ja oman tosi-tv-aikakautensa tuote.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi 2.6.2017)

Sadismi on nautintoa toiselle osapuolelle tuotettavasta henkisestä tai fyysisestä kärsimyksestä. Suositeltavinta sadismin harrastaminen on vapaaehtoisesti mukana olevien terveiden aikuisten kesken. Vallalla ja rooleilla leikiteltäessä suurin valta saattaakin olla sillä, joka antaa sadistille luvan kiusata itseään.

Mielihyvä yhdistyy valtaan myös silloin, kun muille osapuolille ei pyritä tietoisesti tuottamaan kärsimystä (vallan tunne tosin heikentää empatiakykyä, joten vahingot ovat aina mahdollisia).

Poliittisen järjestelmän kannalta valtaan liittyvä mielihyvä ja toisaalta vallanpitäjiin samaistuminen ovat olennaisia voimia. Ehdokkaita ei motivoi koskaan pelkkä ideologia, eivätkä äänestäjät tee valintojaan pelkkien asialistojen ja argumenttien perusteella.

Totalitaristiset valtiot tarjoavat helppoja ja äärimmäisiä esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun vallankäyttö luiskahtaa selkeästi sadismin puolelle, mutta tunnelmaan pääsee kyllä kotimaan uutisia lukemallakin. Miksi nimenomaan kipeät leikkaukset ovat välttämättömiä, miksi talouskuripolitiikasta ei voi tinkiä, miksi pääministerille on niin tärkeää, että kaikkiin sattuu yhtä paljon? 

Valta asuu kielessä, ja siellä pesii myös se sadismi, jonka kohteet eivät ole ilmoittautuneet vapaaehtoisesti mukaan eivätkä pidä elämäänsä ensisijaisesti roolileikkinä. Työttömien kohdalla kannustaminen (sic) on muuttunut 

synonyymiksi kiusaamiselle, tarjolla on lähinnä keppiä eikä enää porkkanaa. Tapa jolla toimeentulotuen siirto Kelaan toteutettiin, on esimerkki heikommassa asemassa olevien nöyryyttämisestä. Samaa voi sanoa leipäjonoista, jotka ovat meitä niin lähellä sijaitsevissa skandinaavisissa hyvinvointivaltioissa tuntemattomia. Samat markkinavoimat, jotka näyttävät sitovan suomalaispäättäjien kädet ja estävät tilanteen korjaamisen, on kuitenkin itse vapautettava kahleistaan.

Aineellista hätää kokevat ovat tarpeellisia varoittavina esimerkkeinä. Heidän tilanteensa tuo uskottavuutta erilaisille verbaalisen alistamisen tavoille, joiden kohteeksi voi joutua lähes kuka tahansa.

Markkinapuhe on vallankäyttöä, jossa olemassaolo ja inhimillinen kulttuuri pelkistetään suureksi osto- ja myyntiliikkeeksi, ja kielletään sen muiden ulottuvuuksien olemassaolo tai merkitys. Markkinapuheen oletukset ja rakenteet hallitsevat julkista tietoisuutta ja niitä voidaan soveltaa mille elämän alueelle tahansa.

Kilpailukyvystä huolehtiminen on yksi osa markkinapuhetta. Ihminen leipäjonossa kärsii kilpailukyvyn puutteesta ainakin työmarkkinoilla, ilmeisesti myös koulutus- ja asuntomarkkinoilla, ja mahdollisesti myös ihmissuhdemarkkinoilla.

Mutta kuinka on meidän oman kilpailukykymme laita? Kuinka läheiset pärjäävät? Kaikki juoksevat kovempaa pysyäkseen paikoillaan, mutta riittääkö se? Epävarmuus tulevasta näyttää erilaisten kyselytutkimusten perusteella leimaavan tätä aikaa. Se ei ole sattumaa. Riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunteet hakevat purkautumiskanavia.

Lahkolaisoppien tavoin markkinapuhe tarjoaa itseään täydentävän ja omassa todellisuudessaan aukottoman tarinan. Saarnamies tulkitsee jumalan/markkinavoimien tahtoa. Vaikeudet johtuvat ihmisten haluttomuudesta taipua siihen. Jos ihmiset katuvat syntejään/kannattavat leikkauspolitiikkaa, mutta vaikeudet jatkuvat silti, ihmiset eivät ole katuneet syntejään/säästäneet/leikanneet  tarpeeksi.

Asetelma antaa sanan ruoskan heiluttamisesta kiinnostuneille saarnamiehille mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen.

Kohtuullisen hyvän esimerkin tästä antoi Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kulttuuripoliittisessa ulostulossaan, jonka ydinajatus on se, että suomalaisen taiteen elinmahdollisuudet ovat lopulta markkinavoimien tahdon tulkitsijan armeliaisuuden varassa.

Pursiaiselle on vastattu asiaperustein, mutta kaikki tietävät, miten käy hyvän tarinan ja totuuden välisessä julkisuuskamppailussa.

Unelma suomalaismediaa ympäröivästä punavihreästä kuplasta pitää toivoa yllä tasapuolisesti niin konservatiivihallituksen kannattajien kuin kaatajienkin leireissä.

Konservatiiveja elähdyttää ajatus siitä, että media vääristelee, koska toimittajat ovat liian arvoliberaaleja ja vasemmistolaisia. Mediakuplan ulkopuolisessa todellisuudessa leipäjonot eivät kasva, ihmisoikeudet eivät ole suhdanteille alisteisia, rakennukset eivät mätäne käsiin eikä hallintarekisterin junttaaminen liity terveydenhuollon yksityistämiseen.

Toiset taas puhuvat punavihreästä kuplasta lainausmerkeissä ja hellän ironiseen sävyyn. He vaalivat ajatusta sen suojissa piilottelevasta vallan vahtikoirasta, vapaasta mediasta, joka on olemassa vain demokratiaa puolustaakseen ja tulee aikanaan oikaisemaan vääryydet ankaran objektiivisesti.

Vallan vahtikoira on niin pitkälle jalostettu ja erikoinen metafora-otus, että sen oletetaan sekä ärisevän omille isännilleen että olevan immuuni painostukselle ja houkutuksille. Lisäksi se on lainannut vapaan markkinatalouden hengeltä maagisen kyvyn omien virheidensä korjaamiseen.

Joka tapauksessa punavihreän kuplaan halutaan uskoa – ja silloin todisteeksi sen olemassaolosta riittää Matti Apusen laiskahko haukahtelu. Timo Soinille ajatus median vinosta ja vääristävästä peilistä on kuitenkin niin tärkeä, että Suomen Uutiset palkkasi Marko Hamilon kirjoittamaan aiheesta. Hamilon tekstiä ruotinut 

Matti Ylönen päätyi siihen, että ”[j]oko tiedonvälityksen portinvartijoiden punavihreä kupla on levittänyt mädättävät lonkeronsa Kokoomukseen, Keskustaan, Milttoniin ja EVAan – tai sitten sitä ei ole olemassa.”

Ylönen lainaa myös Juuso Koposta, joka toteaa, että ”puoluepoliittisesti aktiivisten toimittajien keskuudessa on enemmän porvarillisesti kuin vasemmistolaisesti ajattelevia” sekä eliittejä tutkinutta professori Ilkka Ruostetsaarta, jonka kysely ei Aikalaisen mukaan ”paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.”

Kokoomuksen kannatus Suomen joukkotiedotuseliitissä on jo 50 prosenttia. Jutussa todetaan myös, että ”[t]oimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa”.

Olennainen kysymys on se, kuinka päätoimittajien ja omistajien ääni mahtaa mediassa kuulua. Muun muassa Ylen tuoreiden esimerkkien perusteella vaikuttaisi siltä, että on runsaasti aiheita, joissa toimittajat saavat tutkia ja raportoida varsin vapain käsin – mutta on myös aihepiirejä, joissa johto vahtii tekemisiä tarkemmin.

Sipilägaten peruja tiedämme, kuinka kiusallista bisneksen ja politiikan yhteenkietoutumisen käsittely voi olla. Pekka Ervastin ja Sampo Ahton pestien päättymisen perusteella parhaat suomettumisen perinteet vaikuttavat edelleen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumiseen. Euroopan unioniin liittyvät aiheet ovat myös perinteisesti olleet niitä, joissa omistajan ääni kuuluu.

Työmahdollisuuksien hupeneminen tarkoittaa toimittajien keskimääräisen varovaisuuden kasvua. Ilmapiiri on sellainen, että pelkästään ilmastonmuutoksesta kiinnostuminen aiheena näyttää riittävän jonkinlaisen aktivistitoimittajan leimaan.

Päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi helmikuussa 2017 tiedotteen, jonka mukaan ”päätoimittaja käyttää tiedotusvälineensä sananvapautta ja myös toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta”. Ylen uutisen mukaan päätoimittajat eivät näe uutisoimatta jättämistä sananvapauden rajoittamisena ja ”toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan”.

Jotkut some-keskustelijat ovat tarjonneet mediakuplalle uusia värivaihtoehtoja sinimustasta alkaen, ja ilmiön olemassaoloa Ylösen tavoin epäileviäkin riittää. Joka tapauksessa kertomus punavihreästä mediakuplasta vastaa niin monenlaisiin tarpeisiin, että sen paikkansapitävyys on sivuseikka. Sellaisia myytit ovat.
(Voiman Mitä voi Sanoa -blogi) 

Sotaan varustautumisen yhteydessä puhutaan mielellään realismista, kylmästä harkinnasta ja muuttumattomasta ihmisluonnosta. ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan” on edelleen suosittu hokema. Samalla ajatus Suomen alueella vielä joskus käytävistä taisteluista vaikuttaa arkipäiväistyvän: heittoja aiheesta kuulee julkisuudessa niin upseereilta, toimittajilta kuin joiltakin humanistitutkijoiltakin. Silloin kun sota nähdään väistämättömänä, sotilaallisen voiman kasvattaminen asehankinnoin ja liittoutumisen kautta esitetään välttämättömyytenä ja sitä kutsutaan realismiksi.

Realismin asemesta kyse on kuitenkin rusinanpoiminnasta, omaan ajattelutapaan sopivien yksityiskohtien valinnasta ja silmien sulkemisesta muulta. Väite sodan väistämättömyydestä kuuluu kohtalonuskon ja Olympoksella noppaa heittävien jumalien maailmaan. Politiikka on kohtalonuskon kyseenalaistamista – mikä olisi syytä muistaa myös turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa. Sota on ihmisen aiheuttama onnettomuus, ja silloin sen pitäisi olla myös ihmisten estettävissä. Si vis pacem, para bellum -hokeman toistelijoilta unohtuu se, että pelkästään sotaan valmistautumalla rauhaa ei ole koskaan saavutettu, mutta varustautuminen voi kyllä vaarantaa rauhan monin tavoin.

Kaiken muun ohella sota on onnettomuus myös siinä suhteessa, että se vaikuttaa kerta toisensa jälkeen yllättävän siihen ammatikseen varautuvat sotilaat. Kenraalien sanotaan valmistautuvan aina edellisiin sotiin, ja voittoisienkin taistelujen lopputulokset ovat harvoin sitä, mihin on virallisesti pyritty, kuten Irakin ja Afganistanin esimerkeistä nähdään.

Voimankäyttövalmiutta korostavat ”realistit” harjoittavat erityisen raskasta toiveajattelua ydinaseiden suhteen. Samalla kun tavanomaisin asein käytävä
sota esitetään tulevaisuudessa väistämättömänä, ydinsodan mahdollisuus suljetaan pois, koska sen seuraukset ovat liian sietämättömiä ajateltaviksi. Varaa silmien sulkemiseen tai toiveajatteluun ei kuitenkaan ole. Ydinkärkien kantamiseen soveltuvat ohjukset ovat tuhovoimaansa nähden kustannustehokkaita, eikä onnettomuuksien luonteeseen kuulu hallittavuus.
(Kolumni Rauhan puolesta -lehdessä 2/2017)

* Kun ajat ovat oikein kovat, ei ole varaa muuhun kuin veronalennuksiin.

* Laki on niin kuin se koetaan.

* Faktapohjaista politiikkaa kaipaaville riittää yleensä yksi tosiasia, television vaalikeskustelun voittajasta kertova galluptulos.

* Äänestäjä osaa aina valita itseään fiksumman kansanedustajan, mutta siihen arvostelukyky loppuu – siksi kansanäänestykset ovat sekä tarpeettomia että mahdottomia.

* Työnteon on aina oltava kannattavaa, mutta ei sentään niin kannattavaa kuin koroilla eläminen.

* Kahlehtivaa valtiota vastaan ja yksilön vapauksien puolesta kamppailevat vain vapaat yksilöt: sinä, minä, Terrafame, Nordea ja Goldman Sachs.

* Hallituksen olemassaolon tarkoitus on ryssän vastustaminen, joten ministerien arvosteleminen on ryssän salajuoniin osallistumista.

* Hyvä tarina voittaa aina totuuden, mutta faktatkin ovat uskottavuuden kannalta tärkeitä – niin kauan kuin ne sopivat omaan tarinaan.

* Äänestyspaikkojen sulkeutumisaika erottaa kansalaisten mielipiteiden kuuntelemisen ja populismin toisistaan.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi 1.2.2017)

Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on kyse tiukkarajaisesta vallan performanssista. Julkisuus vaikenee performanssin kannalta kiusallisista väitteistä ja näkökulmista, ja silloin kun niiden sivuuttaminen ei ole kokonaan mahdollista, häiriötekijöihin kohdistuu monialainen ja syvältä kumpuava raivo.

Kansan yhtenäisyyden, tasa-arvon tai itsenäisyyden myyttejä kyseenalaistavat mielenilmaukset kehystetään niiden tuottaman fyysisen häiriön mahdollisuudella. Rauhallisesti sujuneista tapahtumista kertovien pikku-uutisten ainoa sisältö on tämän häiriön puuttuminen (silloin kun niihin ylipäätään uhrataan palstamillimetrejä). Mellakointi ja ilkivalta takaavat puolestaan suuren mediahuomion – joka kohdistetaan vain ja ainoastaan omaisuusvahinkoihin ja mahdolliseen fyysiseen väkivaltaan.

Yhdestä kansasta puhuva äärioikeisto soihtumarsseineen ei sen sijaan vaikuta uhkaavan itseään uusintavan eliitin spektaakkelia. Siksi kansallissosialistisen Ruotsin ylivaltaa Suomeen väkivalloin ajavan uusnatsijärjestön näyttävä osallistuminen itsenäisyyspäivän viettoon ei ole ongelma, vaikka äkkinäisempi voisi sellaistakin kuvitella. Tosin itsenäisyyspäivää ”poliisin taidonnäytteenä” kiittelevän Ylen mukaan ”Poliisihallituksen sopii esittää pikaisesti kantansa siitä, tuleeko kansallissosialistinen Vastarintaliike lakkauttaa vai ei”.

Useamman kuukauden harkinta-aika ei tuollaisen kannan muodostamiseen ole riittänyt. Vastarintaliike tappoi syksyllä ihmisen omassa tilaisuudessaan, ja tähän mennessä teon ainoa näkyvä seuraus on ollut liikkeen mediahuomion kasvu. Toki natsiryhmän uskottavuuskin on saattanut samalla lisääntyä sen potentiaalisen kannattajakunnan keskuudessa.

612-liikkeen sateenvarjon alla Vastarintaliike kytkeytyy laajempaan äärinationalismin verkostoon, jossa on mukana myös hallituspuolueen edustajia. Koska hallituksen yhtenäisyyden säilyttämiselle on nähdäkseni erityisen painavia syitä, perussuomalaisten äärinationalistisiiven natsiveljeyly ei aiheuta protestointia hallituskumppaneiden taholta. Äärioikeiston torjuminen näyttää jäävän kansalaisten aktiivisuuden varaan.

Kun äärioikeiston soihtukulkeet eivät näytä häiritsevän vallan performanssia (vaan pikemminkin pyrkivät sulautumaan sen osaksi), voi kuitenkin leikkiä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi jos kansalaiset antaisivat noiden kahden ilmiön elää itsenäisyyspäivänä aivan rauhassa ja rinnakkain. Kuinka syväksi äärioikeiston hyväksyvä hiljaisuus voisikaan kasvaa? Mahtaisiko asetelma muuttua jossain vaiheessa suorastaan kiusalliseksi?

Sitä odotellessa lippujen kaltaisista symboleista kamppaileminen nimenomaan itsenäisyyspäivän yhteydessä vaikuttaa kohtuullisen turhalta. Mikä tahansa nationalistinen tunnuskuva kelpaa kyllä äärinationalistillekin, eikä niitä voi häneltä pois ottaa. Uusien merkityksien hakeminen symboleille saattaa ehkä toimia paremmin.

Valta taas tarvitsee ja hakee aina näyttäytymispaikkansa, ja spektaakkelin kannalta on samantekevää, onko katsoja vaikuttunut, kriittinen, ihastunut, epäilevä, huvittunut tai vihainen – vain yleisön puuttuminen olisi katastrofi.
(Voiman Mitä voi sanoa -blogi 7.12.2016)

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoo Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevassa Ylen haastattelussa, että ”Suomen pitää jatkossa näyttää, että se on hyödyllinen Yhdysvalloille, jos se tahtoo säilyttää hyvät suhteet”. Tämä tarkoittaa Aaltolan mukaan esimerkiksi sitä, että meidän pitäisi ”siivota Yhdysvaltojen sotkuja, ja osallistua vaikkapa terrorisminvastaiseen sotaan”.

Kulmakarvat kohoavat, jos Aaltolan lausuntoa lukee Valtioneuvoston kanslian viestintäjohtajan Markku Mantilan informaatiosotalausuntojen valossa. Mantila toimii Suomen propagandan vastaisen iskuryhmän puheenjohtajana, ja hänen mukaansa meitä uhkaa Venäjän ”propaganda-aalto”, jossa ”Suomalaiseen mediakeskusteluun arvatakseni ilmestyisi väitteitä, joiden mukaan [– –] Naton myötä suomalaisia sotilaita vietäisiin tapettavaksi merten taakse.”

Mitäs tästä nyt pitäisi ajatella? Onko median runsaasti asiantuntijana käyttämä Aaltola (ja hänen mukanaan UPI) osa Venäjän propaganda-aaltoa, koska hän puhuu tarpeesta osallistua sotaan Yhdysvaltojen miellyttämiseksi? Vai pitääkö meidän peräti uskoa siihen, että Naton jäsenenä velvoite amerikkalaisten sotkujen siivoamiseen ei koskisi meitä, mutta sen ulkopuolella kyllä?

Itse uskon omiin silmiin ja korviini sen verran, että totean keskusteluilmapiiriä hallitsevan vakavan häiriötilan, jota on syytä kutsua ainakin hysteeriseksi, jos sanoja skitsofreeninen ja paranoidi ei halua käyttää. Väitteet ja asetelmat, jotka ovat liian mustavalkoisia huonon goottifantasian aineksiksi, ovat aivan käypää tavaraa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiittisessa keskustelussa armon vuonna 2016. Mantilan heitto siitä, että Venäjä saattaisi Suomen 100-vuotisjuhlavuoden yhteydessä kiistää maamme itsenäistymisen laillisen perustan, kelpasi sellaisenaan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvitykseen ja pompahti sieltä luonnollisesti suuren huomion kohteeksi mediassa.

Syyskuussa uutisoitiin Britannian erikoisjoukkojen tarkka-ampujan surmanneen Pohjois-Syyriassa yhdellä laukauksella neljä Isis-taistelijaa, jotka olivat valmistautumassa kahdentoista vangin teloittamiseen liekinheittimellä ja joukkomurhan videointiin. Raskaan tarkkuuskiväärin luoti osui liekinheittimen polttoainesäiliöön, jonka räjähdys tappoi terroristit, vangit taas säilyivät vahingoittumattomina ja pääsivät vapauteen. Vastaavankaltainen uutinen levisi elokuussa 2015, kun brittien SAS:n tarkka-ampuja pelasti viime hetkellä isän ja pojan mestaajien käsistä lähellä Turkin rajaa. Viime keväänä kerrottiin puolestaan venäläisen erikoisjoukkojen yliluutnantin Aleksandr Prohorenkon kuolemasta Palmyran kaupungin valtauksessa. Isisin joukkojen piirittämäksi joutunut upseeri tilasi ammustensa loppuessa viimeisenä tekonaan päälleen ilmaiskun, joka tappoi hänen itsensä lisäksi lähietäisyydelle päässeet terroristit. Viimeisessä viestissään Prohorenko ehti puhua kunniasta ja rakkaudestaan perhettään kohtaan.

Kertomukset voivat pohjautua tositapahtumiin – ja samalla ne voivat olla pääasiassa sitä miltä vaikuttavatkin, eli hollywood-draamansa hallitsevien käsikirjoittajien sepitettä. On ehkä syytä palauttaa mieliin Jessica Lynchin tapaus.

Keväällä 2003 amerikkalaisjoukot etenivät kohti Bagdadia, ja 19-vuotias sotilas Jessica Lynch joutui autosaattueineen väijytykseen, jossa hänen toverinsa kuolivat. Autonkuljettajana toiminut naissotilas jatkoi haavoittuneena taisteluaan irakilaisten ylivoimaa vastaan, kunnes ammukset kävivät vähiin ja häntä iskettiin veitsellä. Vangitsemisen jälkeen häntä kidutettiin. Huhtikuun alussa Lynch vapautettiin irakilaisesta sairaalasta näyttävässä Navy Seals – ja Rangers-erikoisjoukkojen yhteisoperaatiossa. Kotimaassa odotti sankarin vastaanotto.

Varsin pian kävi ilmi, ettei Lynch ollut ampunut Irakissa laukaustakaan, eikä häntä ollut sen enempää ammuttu kuin kidutettukaan. Autojen törmäyksessä vakavasti loukkaantunut Lynch oli saanut irakilaisessa sairaalassa olosuhteisiin nähden varsin asiallista hoitoa, ja irakilaissotilaat olivat paenneet kaupungista jo ennen erikoisjoukkojen tuloa. Pelastusoperaatio oli puhdasverinen mediaa varten toteutettu lavastus.

Erikoisjoukkojen lähes yli-inhimillisiä kykyjä ja uhrautuvaisuutta korostavat sankaritarinat ovat sodankäynnin oikeuttamisen välineitä. Kertomusten sijoittaminen Isisin vastaiseen taisteluun tekee niistä entistä puhdaspiirteisempiä – varsinkin kun terrorijärjestön syntyhistoria ja tukijat unohdetaan. Viattomien kärsimykseen puuttuminen ja dramaattiset viime hetken pelastukset siirtävät katseen yksilötasolle ja luovat helpotuksen tunnetta silloin, kun sodan laajempi kuva vaikuttaa mielipuoliselta, vastenmielisen kyyniseltä ja pohjimmiltaan tarkoituksettomalta.
(Kolumni Rauhan puolesta -lehdessä 2.11.2016)

Jos todellisuudesta pitäisi muodostaa kuva vain yhtä mediaa seuraamalla, valinta ei olisi vaikea: Aku Ankka tiivistää olennaiset kehityskulut ja meitä ohjaavat narratiivit napakasti ja tarkkanäköisesti. Yhteiskunta pyörii Roopen pääomakeskittymän ympärillä. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja uusperheen yksinhuoltajaisänä toimivan Akun köyhyyden ja jatkuvien epäonnistumisten pohjimmaiseksi syyksi esitetään hänen naurettavat moraaliset puutteensa.

Vieraantuneisuuden kyllästämän maailman ainoaa isäsuhdetta hallitsee Sepe Suden pakkomielle poikansa ystävien tappamisesta.

Keksinnöillään Roopen vaurautta kasvattava Pelle Peloton puolestaan käyttää suurimman osan työajastaan omien innovaatioidensa haittavaikutusten torjumiseen. Vahingoista ei viisastuta, oppimista ei tapahdu, vaan Roopen pikavoittojen kaipuu saa Pellen kehittelemään yhä uusia helvetinkoneita.

Fossiilisten polttoaineiden hyödyntäminen on mahdollistanut ihmiskunnan historian käänteentekevimmän tuottavuusloikan – ja sen seurauksen meidän käsissämme on nyt ilmastonmuutoksen muotoinen Pelle Pelottoman dilemma. Ongelman suuruusluokan vuoksi insinööreillä on todella kiire. On myös mahdollista, että he ovat jo myöhässä, ja ilmiö riistäytyy käsistä.

Antibioottien syöttäminen karjalle tehostaa lihantuotantoa, minkä vuoksi tätä keksintöä hyödynnetään edelleen, samalla kun etsitään kuumeisesti vastakeinoja antibiooteille vastustuskykyisiksi muuttuneille bakteereille.

Hupaisampia muunnelmia Pelle Pelottoman dilemmasta voi löytää suomalaisesta politiikasta, jossa hallituksen toimintaa ohjaa polttava tarve mullistavien laki-innovaatioiden tekemiseen – ja varsin suuri osa sen työajasta taas vaikuttaa kuluvan innovatiivisen lainsäädäntötyön aiheuttamien ongelmien lieventämiseen, torjumiseen tai kieltämiseen.

Itsestäänselvää on, että meidän pelle pelottomamme luottavat teknisiin ratkaisuihin myös turvallisuuskysymyksissä. Käytännössä Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko väittää, että aiempaa suurempi määrä entistä kalliimpia ja kehittyneempiä aseita Itämeren alueella tarkoittaa alueen ”vakauttamista” ja turvallisuuden edistämistä. Kovin suurta valveutuneisuutta lukijalta ei vaadita sen arvaamiseen, mistä ilmansuunnasta nämä rauhanaseet ovat Sipilän hallituksen mukaan peräisin.

Selonteko puhuu myös siitä, kuinka entistä suurempi määrä entistä kehittyneempiä ja kalliimpia aseita Itämeren alueella tarkoittaa ”eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän” perusteiden haastamista, luo ”epävakautta Suomen toimintaympäristöön”, kyseenalaistaa ja horjuttaa – silloin kun aseet ovat peräisin toisesta ilmansuunnasta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko puhuu kyllä myös luottamusta lisäävistä toimista, yhteistyöstä, yhteisen turvallisuuden periaatteista ja aseriisuntasopimuksista ”lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana” – mutta vain ja ainoastaan menneisyydessä. Nyt ainoaksi keinoksi turvallisuustilanteen parantamiseen esitetään pelotteen vahvistaminen.

Menneisyyteen on unohdettu luottamuksen rakentamisen ja aseriisunnan ohella myös se havainto, että kilpavarustelun logiikan mukaan uusille asejärjestelmille kehitetään aina vastaveto, eikä kummallakaan varustautuvalla osapuolella ole vaikeuksia keksiä perusteluita omalle toiminnalleen. Aseteknologian pelle pelottomille voi povata kiireisiä aikoja.

Olen yrittänyt selittää itselleni, miksi rasistinen vihankylvö ja äärinationalismi ovat saaneet niin helposti tarvitsemaansa selkänojaa hallituksen vaiteliaisuudesta. Yritykseni ovat päätyneet usein siihen, että huomaan pohtivani sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen eli soten rahavirtoja. Ehkä politiikan yhteydessä ei puhuta turhaan kiemuroista ja epäpyhistä alliansseista.

Rasismin ja fasismin vastaisen Peli poikki! -mielenosoituksen jälkeen eduskunnassa on lausuttu kauniita ja yksimielisiä sanoja ääriliikkeiden väkivaltaa vastaa. Mutta onko kyse muustakin kuin mediaoperaatiosta, jonka jälkeen hiljaisen hyväksynnän linja jatkuu? Kokoomuksen Orpo ja perussuomalaisten Soini murahtelivat mielenosoituksen tiimoilla kevyesti toisilleen ja tekivät sitten pikavauhtia sovinnon, mikä enteilee aiheen hautaamista selvityksiin ja tekevinään olemiseen.

Samaan aikaan perussuomalaisten Mika Niikko pohti Facebookissa, kuinka kansanedustaja voi parhaiten kiertää syytteet kansanryhmää vastaan kiihottamisesta – ja eräänlaiseksi suomalaisen äärioikeiston kattojärjestöksi noussut ja vahvasti perussuomalaisiin kytkeytynyt Suomen Sisu ilmoitti perustaneensa uuden katupartion.

Perusteluksi Suoja kansalaisturva ry:n nimissä järjestettävälle katupartioinnille esitetään paitsi ”poikkeuksellista tilannetta”, myös sitä, että Suomen vastarintaliikettä ja Soldiers of Odinia ”kohtaan koetaan vastenmielisyyttä” (sic). Suomen Sisun tuoreen linjauksen mukaan turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista kantavat vastuun myös ne, ”jotka ovat tietoisesti nämä taistelijat maahamme asuttaneet ja valjastaneet koko suomalaisen yhteiskunnan heidän elättämiseensä”. Linjauksessa toistetaan äärioikeiston hellimää Eurabia-myyttiä, jonka mukaan islam on yhtenäinen, väkivaltainen ja valloitushaluinen poliittis-uskonnollinen salaliitto, joka pyrkii Euroopan valloittamiseen. Samalla määritelmä ”vastuuseen” asetettavista on riittävän lavea.

Suomen Sisun puheenjohtajana toimii kansallismielistä vallankumousta kaipaava ja Suomen vastarintaliikkeen kanssa sattumalta yhteisiin tilaisuuksiin ja valokuviin päätyvä perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Koska ääriliikkeet tuomitseva hallitus ei puhu tästä, äärioikeisto vaikuttaa jo vilauttelevan keskisormeaan sen selän takaa: me olemme koskemattomia.

Kysymyksiä

Lokakuun alussa Aamulehti totesi pääkirjoituksessaan, että kun ”poliitikko seuraavan kerran vakuuttaa tuomitsevansa väkivallan, olisi aiheellista kysyä myös sitä, miten hän aikoo näkemystään konkreettisesti toteuttaa, ja suositteleeko joku sitten aktiivisesti väkivaltaa toimintamalliksi. Tällä hetkellä vastauksesta ei tosin voi olla edes täysin varma.”

Muuallakin on kummasteltu, miksi äärioikeistoon liittyvistä kysymyksistä selviää näennäisillä vastauksilla, ja kysytty, miksi poliittista väkivaltaa ei käsitellä järjestäytyneenä rikollisuutena, samaan aikaan kun poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on kasvanut.

Jos ilmiötä tarkastelee politiikan pintatasolta, kysymyksiä herää entistä enemmän. Eikö Suomen vastarintaliikkeen tuomitseminen ilman tulkinnanvaraisia rinnastuksia olisi perussuomalaisia johtavalle Timo Soinille tilaisuus pestä puolueensa nimeä puhtaaksi kiusallisista äärioikeistoyhteyksistä? Avoimen väkivaltaisen, kansallissosialistiseen vallankumoukseen tähtäävän järjestön yksiselitteisen tuomitsemisen ei pitäisi olla kovin haastavaa – eikä se aiheuttaisi edes syytöksiä poliittisten irtopisteiden keräilystä.

Peli poikki – vai pelin paikka?

Peli poikki! -mielenosoituksen perusteella rasismin ja vihapuheen vastustaminen yhdistää monenlaisia ihmisiä ja laajoja kansanosia. Jo vuoden 2015 Meillä on unelma -mielenosoituksen yhteydessä nähtiin, kuinka arka paikka tämä on niille, jotka pyrkivät esittämään rasisminsa tai äärinationalisminsa kansalaisten ”todellisena mielipiteenä” ja leimaamaan ihmisoikeuskysymykset vähemmistöä edustavan ”punaviherkuplan” puuhasteluksi.

Peli poikki! -mielenosoitus vaikuttaa historialliselta siinä mielessä, että pääministeri Juha Sipilä oli mukana sen rinnakkaistapahtumassa Kuopiossa. Pääministerin osallistumista voi tietysti pitää kädenojennuksena rasismin vastustamiselle, mutta se herättää myös kysymyksiä. Kenelle pääministerin viesti on suunnattu – eli kenen vallassa on oikaista se vääryys, jota vastaan Juha Sipilä osoittaa mieltään? Eikö se ole pääministerillä itsellään? Vai pyrkiikö Sipilä osallistumisellaan viestittämään, että tässä kysymyksessä hänen vaikutusvaltansa ei ole rivikansalaista kummempi?

Samalla voi kysyä myös, eikö yksikään insinöörijärjen varoitusvalo kertonut, että Kajaanin Otanmäen henkirikoksen rinnastaminen Suomen vastarintaliikkeen tilaisuudessa tapahtuneeksi epäiltyyn henkirikokseen toistaa ja vahvistaa äärioikeiston Eurabia-salaliittoteoriaa? Oli rinnastus tarkoituksellinen tai ei, Sipilä tuli nykäisseeksi mattoa omien rasismia ja vihapuhetta vastustavien sanojensa alta.

Mielenosoituksen jälkeisenä maanantaina hallitus ilmoitti, ettei ääriryhmien kieltämiseen tarvita uutta lainsäädäntöä, vaan asia voidaan hoitaa olemassa olevaa lainsäädäntöä soveltamalla. Tämä on totta. Samalla herää kysymys, miksi olemassa olevaa lainsäädäntöä ei ole sovellettu jo tähän mennessä? Tähän on kiinnittänyt huomiota muun muassa blogisti Saku Timonen, joka on samalla viitannut Mikko Niskasaaren näkemyksiin siitä, että ”kyseessä on ollut poliisin ja syyttäjälaitoksen poliittinen valinta”.

Pääministerille on joka tapauksessa tarjolla muitakin vaikuttamisen mahdollisuuksia kuin mielenosoituksissa näyttäytyminen. Nähtäväksi jää, oliko pääministerin osallistumisessa kyse käden ojentamisesta antirasistiselle liikkeelle vai enemmänkin poliittisesta käsienpesusta.

Cui bono?

Jos hallituksen vaikenemista pohtiessaan kysyy roomalaisten tavoin cui bono – eli kuka hyötyy – esiin pomppaa ensimmäisenä Timo Soinin hahmo. Soinin poliittisen uran huipentuma ulkoministerinä on käynyt monin tavoin kalliiksi, eikä pienin kärsijä ole ollut hänen oma puolueensa. Perussuomalaisten hallituspaikan lunastaminen on tarkoittanut pyllistämistä muun muassa niille, jotka uskoivat puheisiin työväenpuolueesta ilman sosialismia, pienituloisimpien puolustamisesta tai EU-kriittisyydestä.

Donald Trumpin kampanjaa kommentoidessaan Soini totesi, että ”äänet on osattava ottaa”. Tämä taito hänellä itsellään on ollut hyppysissä, mutta poliittisesta osaamisesta on löytynyt muita puutteita. Hallistusneuvotteluissa Soini ei hallinnut ainakaan puolueensa tulevan kannatuksen turvaamista – ulkopuolisen silmin katsottuna perussuomalaisia vietiin kuin ensimmäistä kertaa markkinoille tullutta maalaispoikaa. Puolueen gallup-suosion pudotus viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen ollut ennätyksellisen nopeaa. Nyt uutta vauhtia haetaan räjähtelevistä lepakoista ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta.

Tuskin perussuomalaisten niin sanotut maahanmuuttokriitikotkaan aivan tyytyväisiä ovat, mutta he ovat joka tapauksessa se vähiten epätyytyväinen ja puolueelle uskollisin ryhmä, minkä vuoksi heistä on pidettävä kiinni. Sulkia hattuun on saatu turvapaikkalinjan kiristämisestä, joka vaikuttaa tuottavan lähinnä absurdeiksi luonnehdittavia tuloksia.

Ei kannata unohtaa sitäkään, kuinka keskeinen asema rasismin hyödyntämisellä on ollut Timo Soinin poliittisella uralla. SMP:n raunioille 1990-luvulla perustettu perussuomalaiset oli aluksi yhden kansanedustajan miniatyyripuolue. Media ei ollut kiinnostunut Soinin läpänheitosta tai hänen rehevästä kansanomaisuudestaan, vaan tyytyi odottelemaan ryhmän putoamista eduskunnasta ja aikanaan puoluerekisteristä. Toisin kävi Tony Halmeen suunsoiton ansiosta. Halmeen mediassa hankkiman huomion siivellä Soini nousi itsekin ensimmäistä kertaa eduskuntaan. Oppi on tuskin unohtunut.

Soinin poliittisen uran huipentumista ulkoministerin pestiin voi kutsua tähdenlennnoksi. Tähdenlento on taivaalta putoava kivi. Kun kaikki muu on ollut kaupan ja myös myyty, rasismin hyödyntäminen ja äärikansallismielisten kanssa flirttailu ovat ne asiat, joihin hallituskumppaneiden ei sovi koskea. Soini tietää, että hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit olisivat juuri nyt puolueelle puhdas katastrofi. Niinpä perussuomalaiset on äärimmäisen taipuisa hallituksen apupuolue – niin kauan kun sen pyhimmälle alueelle ei mennä.

Rahan jäljet

Mikä sitten saa hallituskumppanit sietämään perussuomalaisten toimintaa? Muukalaisvihan hyväksyvien arvokonservatiivien lisäksi keskustasta löytyy myös alkiolaisuuden perinteiden korostajia, ja vaikka kokoomusnuoret monilta osin jakavat halla-aholaisen maailmankatsomuksen, jotkut heidän vanhemmat puoluetoverinsa saattavat edelleen käyttää sanaa arvoliberalismi niin, että se pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Haluaisin mielelläni uskoa, että alkiolaisuus ja arvoliberalismi eivät ole aivan puhdasta ”äänet on osattava ottaa” -läppää, mutta nyt molemmat puolueet lorottavat noiden aatteidensa päälle silloin, kun ne katselevat perussuomalaisten äärioikeistosiiven toimia sormiensa läpi.

Mielipidetiedustelujen perusteella keskustalla ja kokoomuksella menee itse asiassa kohtuullisen hyvin, hallituksen ensimmäisen vuoden saavutukset huomioiden jopa loistavasti, eli uusia vaaleja ei tarvitse pelätä yhtä paljon kuin Soinin leirissä. Immosen ja kumppaneiden uusien vallankumousviestien tai natsikommellusten jälkeen hallituskumppaneiden pöytään lyömä nyrkki pakottaisi Soinin siivoamaan puoluettaan – tai sitten se tarkoittaisi hallituksen hajoamista. Tämähän noudattaisi ”tulos tai ulos” -linjaa, jota Sipilä on ilmoittanut pääministerinä noudattavansa.

Miksi siis tämä hiljaisuus?

Sipilän hallitus on ajamassa läpi historiallisen suurta yksityistämisprojektia. Kokonaisuus vaikuttaa ulottuvan maanteistä ja rautatieliikenteestä työvoimapalveluihin – unohtamatta tietenkään euromääräisesti merkittävintä kakunpalaa eli sotea. Mahdollisimman paljon yhteiskunnan toiminnasta aiotaan alistaa markkinavoimille ja maagisella tavalla viisautta ja hyvyyttä tuottavalle kilpailulle. Miljardit pistetään virtaamaan.

Vaikka kaikkia näitä yksityistämistavoitteita ei saavutettaisikaan, voidaan puhua merkitykseltään vallankumouksellisesta muutoksesta. Ja sellaisen läpiajamiseen nimenomaan nykyinen hallituskoalitio antaa poikkeukselliset mahdollisuudet.

Sote-uudistusta perusteltiin alun perin säästöillä, sittemmin on siirrytty käyttämään perusteluna ”valinnanvapautta”. Jos kuitenkin kysyy jälleen qui bono, tai noudattaa amerikkalaisten kehotusta ”follow the money”, kokonaisuus kirkastuu aika nopeasti. Talouslehdissä intoillaan uusista bisnesmahdollisuuksista, terveysalan yritykset kasvavat ja keskittyvät nopeasti ja poliittiset vaikuttajat kiirehtivät palkintovirkoihinsa – mikä on saanut jopa ajatuspaja Liberan puhumaan arvostelevasti kokoomuksen sote-pyöröovesta.

Ruotsissa on puhuttu terveysbisnesyritysten jopa viiteenkymmeneen nousevista tuottoprosenteista ja vaadittu kermankuorinnalle jonkinlaista kattoa. Ei ihme että Suomessa terveysbisneksen verovälttelyn mahdollisuudet halutaan pitää auki. Nyt käynnissä oleva päiväkotien ryhmäkokojen kasvattaminen ja vanhustenhoidon työntekijämäärien leikkaaminen pohjustavat nekin entistä parempia tuloksentekomahdollisuuksia toimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen. Kokonaisuuteen istuu toki myös omistusten salaamista helpottavan hallintarekisterilain pakkomielteinen edistäminen.

Lyhyesti sanottuna kysymys on niin suurien bisnesmahdollisuuksien avaamisesta, että kokoomus ja keskusta sietävät perussuomalaisilta sen mitä siedettävä on. Alasajon kohteena oleva suomalainen terveydenhoitomalli on ollut itse asiassa kustannustehokas ja pitkään kohtuullisen tasa-arvoinenkin. Aliresursoinnilla siitä on kuitenkin onnistuttu luomaan kiitollinen kohde uudistusvaatimuksille, ja uudistaminen halutaan tietysti ymmärtää synonyymina kilpailulle avaamiselle. Julkisen terveydenhuollon yhtiöittämisen, kilpailutuksen ja terveysbisneksen kansainvälisten jättiyritysten sisäänheittotarjousten jälkeen päädytään muutamassa vuodessa tilanteeseen, josta paluu julkiseen järjestelmään voi vaikeaa, vaikka kustannukset karkaisivat ja kasvava määrä ihmisiä putoaisi palvelujen ulkopuolelle.

Sote-palvelujen ja erityisesti niiden rahoituksen uudistamiselle on tarvetta, mutta ei välttämättä yksityistämiselle. Perusteita nykyisenkaltaisen uudistuksen kaatamiselle ei joka tapauksessa ole vaikea löytää.

Uusia näkökulmia?

Tällä hetkellä sote-uudistus on keskustan vaatimine maakuntamalleineen vielä niin hajallaan, että valmista ei välttämättä tule koskaan, vaikka yritys on kova. Lahon rakennelman saattaisi hyvinkin kaataa opposition yhteisrintaman ilmoitus siitä, että terveysbisneksen kermankuorintamahdollisuudet tullaan leikkaamaan seuraavien vaalien jälkeen, eikä perustuslain kanssa ristiriitaisia yhtiöittämis- ja yksityistämisoperaatioita katsota sormien läpi sitä ennenkään, vaan suuri uudistus on syytä tehdä huolellisesti ja hätäilemättä – ja muiden kuin vuoroaan pyöröovelle odottavien ehdoilla.

Tällaisen ilmoituksen jälkeen meno sote-pyöröovella saattaisi rauhoittua – ja samalla voisi hyvinkin päättyä se hiljaisuus, jolla perussuomalaisten jatkuvat äärioikeistokommellukset on hallituksessa hyväksytty.

Puuttuu vain se opposition yhteisrintama. Jos sellaista ei muodostu, riittävän suuri ja äänekäs kansalaisten joukko voi saada viestinsä läpi ilman puolueitakin – kuten Peli poikki! -mielenosoitus omalta osaltaan näytti.

On tietysti mahdollista, että olen väärässä epäillessäni hallituksen jatkavan hiljaisen hyväksynnän linjaansa äärioikeiston suhteen – ja silloin olen mielelläni väärässä. Ehkä poliisi saa resurssinsa ja puuttuu uudella otteella netissä tapahtuvaan uhkailuun ja vihan levittämiseen, ja ehkä syyttäjälaitos pysyy jatkossakin hereillä. Ehkä Soini toimii Hakkaraisen ja Kiemungin mahdollisten tuomioiden jälkeen lupaustensa mukaan – toisin kuin Halla-ahon kohdalla – ja siivoaa puoluettaan.

Jos näin ei tapahdu, on aika katsella ympärilleen ja miettiä, voivatko naapurimaat oppia toisiltaan samankaltaisissa ongelmatilanteissa, ja jos, niin mitä. Läntisessa naapurissamme ruotsidemokraatit on suljettu käytännössä puolueyhteistyön ulkopuolelle. Asetelma on kasvattanut äärinationalististen ja rasististen liikkeiden ympärille rakentuneen (ja Jussi Halla-ahon mukaan ”erittäin asiallisen ja fiksun”) puolueen kannatusta. Muille puolueille ruotsidemokraattien saarto on tarkoittanut hankaluuksia muun muassa toimintakykyisen hallituksen muodostamisessa, mutta yhteisrintama on pitänyt. Suomessa on toimittu perussuomalaisten suhteen tunnetusti toisin.

Suurin maailmanlaajuinen turvallisuusuhka on tällä hetkellä ilmastonmuutos. Sen vastaisessa kampailussa hukattiin vuosikymmeniä muun muassa öljy-yhtiöiden painostustuksen vuoksi, mutta toiveita kaikkein pahimpien skenaarioiden välttämisestä on vielä olemassa. Suurinta toiveikkuutta herättää kehitys aurinkoenergian hyödyntämisessä. Alan ongelmat liittyvät tällä hetkellä energian varastointiin, mutta edistysaskeleita otetaan silläkin alueella.

Aurinkoenergian sanotaan olevan nyt samassa pisteessä kuin internet oli vuonna 1997 – keksintö
 on joillakin alueilla jo merkittävässä hyötykäytössä, mutta suurimmat harppaukset ovat vielä edessäpäin. Brittiläinen energia-asiantuntija Paul Stephens arvioi hiljattain, että öljy-yhtiöillä on kymmenen vuotta aikaa sopeutua energia-alan muutokseen. Hän suosittelee niitä myymään omaisuutensa ja jakamaan varat osakkeenomistajilleen.

Toteutuessaan nämä visiot merkitsevät suuria muutoksia myös maailmanpolitiikkaan. Lähi-idän merkitys suurvalloille pienenee, vaikka alue säilyy liikenteen solmukohtana. Ennakoitu kilpajuoksu sulavan Jäämeren öljy- ja kaasuesiintymille saattaa sekin jäädä toteutumatta (lisäksi kiinnostus Jäämeren käyttämiseen rahtiliikenteen väylänä vaikuttaa olevan hiipumassa). Nämä muutokset koskisivat myös alueen sotilaspoliittista painoarvoa.

Venezuelan kaltaisille maille uusiutuvan ener
gian vallankumous tarkoittaisi lyhyellä tähtäimellä syöksykierteen syvenemistä. Vastaavasti hallitsijoiden tuolien voisi kuvitella vapisevan niin Teheranissa kuin Moskovassakin, eikä monilta osiltaan pyramidihuijausta muistuttavan amerikkalaisen liuskeöljyteollisuudenkaan kaatuminen tapahtuisi aivan jälkiä jättämättä.

Öljyä ja kaasua käytetään toki muuhunkin kuin polttoaineeksi, ja tällä hetkellä käytössä olevat ja helposti porattavat varannot pumpataan joka tapauksessa, mutta mihin hintaan, se on toinen kysymys.

Energiavallankumouksen onnistumisen vaihtoehtona on käytännössä astuminen ilmastonmuutoksen raskaimpien seurausten täyttämään maailmaan. Onnistuessaan välttämätön muutos saattaa kuitenkin tuottaa myös uutta epävakautta – eikä se auta niitä syyrialaisia, joiden kotikaupungeista taistellaan juuri tällä hetkellä kaasuputkien hallinnan vuoksi.

Myytti petetyksi tulemisesta on elimellinen osa äärioikeistolaista ajattelua. Sillä oikeutetaan vihaa ja kostofantasioita, joiden mahdollisten kohteiden ihmisyyttä kiistetään halventaviksi tarkoitetuilla ilmaisuilla.

Hiljattain julkaistu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit käy läpi suomalaisen äärioikeiston historiaa ja sen aatteiden vaiettua vaikutusvaltaa sotienjälkeisestä ajasta aina tähän päivään. Tutkijat toteavat maailmansotien välisen ajan fasismin yhdeksi keskeiseksi syntytekijäksi ensimmäisen maailmansodan rintamamiesten pettymyksen (toisaalta vain osa sodassa ”pettyneistä” tai traumatisoituneista hankkiutui tai päätyi ääriliikkeiden piiriin). Tarmo Kunnaksen 2013 julkaistussa Fasismin lumous -järkäleessä sama näkemys esitetään laajemmin eurooppalaisessa mittakaavassa.

Pettyneitähän riitti. Ensimmäisessä maailmansodassa italialaiset joutuivat tyytymään verisesti saavutetun voiton jälkeen vähäisiin aluelaajennuksiin, mikä auttoi Mussolinin valtaannousua. Muuallakin Euroopassa erilaisten ”petosten” vuoksi väärin piirretyt rajat kiukuttivat, ja Hitler tukeutui selkäänpuukotusteoriaansa. Naisten tasa-arvovaatimukset, yleinen äänioikeus ja muu sen kaltainen tapainturmellus oli olennainen osa suurta petosta.

Meillä Suur-Suomesta haaveilleet puhuivat Tarton häpeärauhasta, ja osa sisällissodan voittajista ilmoitti vuoden 1918 valkoisen Suomen tulleen petetyksi 1920- ja 1930-luvuilla. He vaativat demokratian korvaamista diktatuurilla.

Pettyneiden joukko etsi ja löysi syyllisiä pitkin Euroopan ääriä ja Suomen syrjäkyliä. Pettureiksi nimettiin rauhanneuvottelijoita, juutalaisia, venäläisistä tartunnan saaneita kotikommunisteja, demokratian kannattajia ja erilaisia ammattiyhdistysaktiiveja.

Kostoa haudottiin pitkään ja huolella. Toteutusvaiheen laajuus ja intensiivisyys vaihteli eri maiden välillä.

Kun korvaa rotuopit ja juutalaisten maailmanlaajuisen salaliiton kulttuurirasismilla ja Euroopan islamisointiteorioilla, ollaankin jo tanakasti nykyhetkessä. Ammattiyhdistysaktiiveja on taas aivan luontevaa kutsua punakaartilaisiksi ja naisten tasa-arvovaatimukset liehuvat edelleen punaisena vaatteena netin taisteluareenojen härkien edessä. Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).

Nyt pettureita riittää Suomen Punaisen Ristin työntekijöistä toimittajiin ja tutkijoista suvakeiksi julistettuihin tavallisiin kaduntallaajiin saakka – ja kostoakin lupaillaan: poliisin vaarallisiksi idiooteiksi luonnehtiman Soldiers of Odinin suulla ilmoitetaan, että ”Suvakit luokitellaan samaan luokkaan, näitten pedofiilien ja raiskareiden kans kun takaisin maksun aika koittaa”. Vihan verkko on ollut täynnä vastaavia viestejä jo vuosien ajan, mutta SoO:n esittämänä uhossa on uusia sävyjä – muun muassa sen vuoksi, että osa kansanedustajista tukee ja vielä useampi hiljaisesti sietää kyseistä järjestöä.

Poliisin arvioita ei ole syytä vähätellä, vaikka SoO vaikuttaa noudattavan äärioikeistoliikkeiden ikiaikaisia perinteitä sirpaloitumalla heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun pakkasten hyydyttämä katupartioinnin aloitus on saanut uutta puhtia kevään lähestymisestä ja katuväkivallan yleistymiseen on hyvät mahdollisuudet säiden edelleen lämmetessä ja suomalaisten uskaltautuessa liikkeelle. Pelon kylvämisessä nakkikioskirähinäkin ajaa asiansa, ja kyky tuottaa pelkoa ruokkii vallan tunnetta.

Tietysti kaiken tamän taustalla kummittelee myös Anders Breivik, joka teki iskunsa samojen ideologioiden innoittamana ja samaa ajatusketjua noudattaen kuin netissä suvakeille kostamisesta älämölöä pitävät sankarit. Ajattelultaan Breivik ei ollut millään muotoa poikkeustapaus. Breivikin uhrit olivat nimenomaan norjalaisia ”suvakkeja”, hänen katsontakannassaan pettureita.

Oula Silvennoisen mukaan ”fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Valmius väkivaltaan pitää poliittisen liikkeen kohdalla nähdäkseni sisällään varsinaisten väkivallantekojen lisäksi myös niiden suorittamiseen kohdistuvat vaatimukset, kehotukset, hyväksynnän ja tuen. Kaikkea tätä on Suomessa tarjolla yllin kyllin, hallituspuolueita myöten. Äärioikeistolaisen aluskasvuston leviäminen lisää mahdollisuutta uuden Breivikin ilmaantumiseen – ja tuon mahdollisuuden ansiosta erilaiset aatteelliset nakkikioskitappelijat saavat uskottavuutta, vaikka uusia joukkomurhia ei enää koskaan tapahtuisikaan.

Oma lukunsa on Soldiers of Odinin levittäytyminen Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten 1930-luvullakin, äärioikeistolaisten ryhmien ideat ja tunnukset saattavat levitä nopeasti maasta toiseen, mutta niiden elinvoimaisuudesta on ennakolta vaikea sanoa mitään. Ilmapiirin vastaanottavaisuudesta ilmiö kuitenkin kertoo, samalla se tulee paljastaneeksi kuinka paljon menneisyyden kipukohtia eri maissa on käsittelemättä.

Norjassa poliisi näyttää ottaneen katupartiointiin kohtuullisen tiukan linjan, Virossa SoO taas vaikuttaa saaneen jäsenistöönsä niin armeijan kuin suojeluskunta Kaitseliitin henkilöstöä. Suojeluskunnan äärioikeistoyhteydet pistävät hieman yskimään, kun muistaa Baltian maiden suojeluskuntajärjestöjen huomattavan osuuden alueen juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on haluttu unohtaa Stalinin terrorin varjoon, mutta ainakin Liettuassa tätä menneisyyden kipukohtaa käsitellään vihdoinkin laajemmin.

Viron esimerkki osoittaa myös sen, kuinka vähän tekemistä ulkomaalaisten määrällä on heitä kohtaan lietsotun pelon ja vihan kanssa. Maa on hyväksynyt 18 vuoden aikana yhteensä 114 turvapaikanhakijaa, ja kun pakolaiskriisin yhteydessä on puhuttu EU:n taholta mahdollisuudesta luvun nostamiseen, Viron entinen ulkoministeri ja Euroopan parlamentin jäsen Kristiina Ojuland sanoo valkoisen rodun olevan uhattuna ja katsoo, ettei pakolaisia pitäisi ottaa maahan lainkaan. Surkuhupaisuus ei ole suomalaisten rasistien yksinoikeus.

Äärioikeiston katupartiointiin suhtautumisessa (kuten niin monessa muussakin asiassa) Suomessa keikutaan jossakin Viron ja Skandinavian maiden välillä. Poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt estävät asioista puhumisen niiden oikeilla nimillä. Hallitus ei kutsu terrorismin määritelmän täyttäviä polttopulloiskuja terrorismiksi, rasismia rasismiksi tai äärioikeistolaisuutta äärioikeistolaisuudeksi, koska se ärsyttäisi perussuomalaisia ja saattaisi johtaa uusiin vaaleihin, joissa yhdelläkään hallituspuolueella ei ole kuin hävittävää. Niinpä status quota ei rikota.

Timo Soinin poliittisen uran huipentaminen ulkoministeriyteen maksoi perussuomalaisille niin paljon poliittista liikkumavaraa, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin maahanmuuttovastaisuudella elämöinti – johon persut ovat sitten keskittyneetkin. Perussuomalaisten sisäisen äärioikeistosiiven suhteellinen osuus kasvaa samalla kun puolueelta muuta kuin pelkkää vihankylvöä odottaneet äänestävät jaloillaan.

Kevään 2015 vaalitulokset ovat nyt kuitenkin voimassa, ja perussuomalaiset ovat käyttäneet puoluetukiaan muun muassa oman aateopistonsa perustamiseen. Pekasus-opiston koulutuksissa näytettäisiin opetettavan muun muassa keskustelupalstoilta tuttuja näennäisvastauksia ja väistöliikkeitä: ”Jos kysytään onko Immonen rasisti, voi vastata että ei ole nähnyt Immosen tekstissä rasismia, neuvoo kouluttaja.”

Kuten aiemminkin on todettu, politiikka on varsin pitkälle ilmaisujen merkityksistä kamppailua. Silloin kun puhutaan asioista joista ei saa puhua, eikä vaientaminen ole mahdollista, voi yrittää turvautua merkitysten hämärtämiseen. Niinpä Pekasus neuvoo rasismista puhuttaessa kysymään, ”Miten sä määrittelet rasismin?” Tämän jälkeen voi yrittää kyseenalaistaa määritelmän ainakin joiltakin osiltaan, esittää siitä oma versio, todeta asian kiistanalaisuus ja lopulta antaa ymmärtää, ettei rasismia voi oikeastaan määritellä.

Liittyypä asia Pekasuksen koulutustoiminnan aloittamiseen tai ei, olen viime aikoina törmännyt keskustelupalstoilla juuri tällaisiin rasismin määritelmää koskeviin väittämiin. Rasismi-sana on kiitollinen keskustelun sabotoinnin kohde myös sen vuoksi, että sen suhteellisen tyhjentävät määritelmät voivat olla vaikeasti muistettavia. Itse olen käyttänyt työmääritelmää, jonka mukaan rasismi on negatiivisen kohtelun oikeuttamista ihmisryhmien perustavanlaatuiseksi väitetyllä kulttuurisella tai biologisella erilaisuudella.

Suvakki-termin kohdalla kamppailu merkityksistä on hyvässä vauhdissa samalla kun ilmaisun alkuperäinen halventava tarkoitus vaikuttaa avautuvan joillekin kielen ammattilaisillekin hämmentävän hitaasti. Äärioikeistolle ”ylisuvaitsevaisuus” on petturuutta ja vajakkius taas vähäisempää ihmisyyttä, eli suvakki on vähintäänkin halveksittu olento, mahdollisesti koston kohde.
(Julkaistu Voiman Mitä voi sanoa -blogissa 11.3.2016)

Suurin osa suomalaisten ulkomaanmatkoista liittyy lomaan – ne tehdään huvin vuoksi 
ja myönteisin odotuksin. Matkailu on arkipäiväistynyt ja vakiokohde saatetaan kokea lähes toiseksi kodiksi. Kulttuurin vivahteiden ja kielialueen vaihtumisessa säilyy kuitenkin oma virityksensä, joka kirkastaa kontrasteja. Vieraalla maalla elämän pienet positiiviset yksityiskohdat saavat ylimääräistä viehättävyyttä ympärilleen, mutta myös ruma ja pelottava näyttäytyy paljaampana. Kadulla toisilleen vihaisina huutavat ihmiset säikäyttävät iltakävelylle lähteneen helpommin silloin, kun heidän kieltään ei ymmärrä. Riidan aihe ja perusteet ovat toissijaisia, muukalainen toivoo vihanpidon vain loppuvan nopeasti. Jos yhteistä kieltä ei löydy, toisten ilmeitä ja eleitä seurataan tarkasti, toiveikkaasti ja joskus pelokkaastikin. Kodittoman tai sairaskohtauksen saaneen hätä näkyy paljaammin hätänä, vailla suodattavia selityksiä.

Ensisijaisesti lomalta haetaan myönteisiä kokemuksia, mutta matkan onnistumiseen liittyy aina myös matkajännitys, vastoinkäymisten välttäminen tai niistä selviytyminen. Matkajännityksen pohjalta voi yrittää eläytyä niiden asemaan, jotka siirtyvät outoon maahan pakon edessä, ilman hotellivarauksia ja rahaa taksikuljetuksiin tai ravintolaillallisiin, epätietoisina perheensä kohtalosta ja vailla tietoa paluusta. Miltä kuulostavat kadulla vihaiset sanat joiden merkitystä
ei ymmärrä, kuinka paljon merkitystä on pelkästään ohikulkijoiden ilmeillä ja eleillä.

Kaikkialla on ihmisiä, jotka elävät oudossa maassa, toisten armoilla, ja siihen asemaan voi joutua kuka tahansa meistä.

Omaa kulttuurista lukutaitoaan ei voi kytkeä täysin pois päältä, mutta joskus voi olla viihdyttävääkin miettiä, miltä kotikulmien elämä vaikuttaa ulkopuolisen silmin. Ajatusleikkejä voi jatkaa myös uskontojen suhteen. Hiljattain näin historiaa popularisoivassa julkaisussa maininnan paavin kirjeestä, joka lähetettiin 1000-luvun tiimoilla Pohjois-Afrikan islamilaisille hallitsijoille ja jossa todettiin heidän kaikkien palvelevan samaa jumalaa. Abrahamilaisten uskontojen ykseys ei ollut vieras ajatus myöskään muslimeille, mutta nykyisessä maailmantilanteessa sen soveltaminen saattaisi tuntua lähes radikaalilta. Väite
siitä, että meidän oma valtauskontomme levittäytyy Lähi-idästä Eurooppaan (eikä uskonnon harjoittajien maallistuminen ole mahdollista) saattaisi herättää enemmän huvittuneisuutta kuin kauhua, eikä Israelin ja Palestiinan konfliktikaan olisi enää aivan entisensä. Eihän ajatus yhdestä jumalasta konflikteja lopettaisi, siitä ovat antaneet todisteensa niin protestantit ja katolilaiset kuin shiiat ja sunnitkin, mutta vihanpidolle pitäisi joissakin tapauksissa keksiä uusia perusteita – ja silloin niiden takana vaikuttavat todelliset voimat tulisivat paremmin näkyviin.
(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 2/2016)

Jälleen ihmetellään sivistyksen pintakerroksen ohuutta. Kuinka kävikään taas niin, että vihapuhe arkipäiväistyy, fyysinen väkivalta saa osakseen avointa ihailua ja armottomuudesta on tullut uusi normi? Eikö menneisyydestä ole tosiaan opittu mitään?

Monissa puheenvuoroissa rasismin ja puhtaaksiviljellyn äärioikeistolaisuuden nousun taustalta löydetään heikko taloustilanne ja sen synnyttämät sosiaaliset ongelmat. Selitys ei ole huono, mutta ei myöskään kattava. Norjan ja Ruotsin tapaiset rikkaat skandinaavisen hyvinvointivaltiomallin lippulaivat eivät ole nekään säästyneet kuohunnalta.

Ehkä olisi syytä vaihtaa näkökulmaa ja kysyä, onko armottomuuden nousu todellisuudessa uusi ilmiö. Vahvemman oikeus, elämän esittäminen pelkkänä darwinistisena kamppailuna, ihmisarvon kyseenalaistaminen sitomalla se taloudelliseen asemaan, häikäilemättömyyden ja säälimättömyyden ihailu, vahvojen johtajien kaipuu ja demokratian avoin halveksunta – tätä kaikkea media on meille syöttänyt jo vuosikymmeniä talouselämän vaatimuksista kumpuavana ja siksi oikeutettuna maailmankuvana.

Ehkä oppi on mennyt perille?

Tällä hetkellä globaali talousteokratia kompastelee täysin neuvottomana systeemikriisinsä pimeydessä, mutta sen vaikutusvalta murenee hitaasti niin mediassa kuin päivänpolitiikassakin, kuten Sipilän hallituksen toiminnasta voi havaita. Netin vihapuheiden tuomitsemiseen herännyt toimittajakunta nielee edelleen turhan usein purematta väittämät talouden ”välttämättömyyksistä” ja sivuuttaa noihin väittämiin kätkeytyvän rakenteellisen väkivallan.

Politiikka on kohtalonuskon kyseenalaistamista. Uusklassiseen talousteoriaan nojaava uusliberalismi pyrkii politiikan toimialan kaventamiseen ja kohtalonuskon vahvistamiseen. Tässä suhteessa se toimii samalla tavoin kuin sadan vuoden takaiset pseudotieteelliset rotuopit, joiden ”välttämättömyyksien” jäljet tunnetaan hyvin. Aatehistoriallisesti uusliberalismi ja fasismi ovat kaukana toisistaan, mutta niitä yhdistävät ne tunnekokemusten tarpeet, joihin kyseiset ideologiat pyrkivät vastaamaan. Vaihtoehdottomuus, historiattomuus, empatiakyvyn puute ja autoritaarisen ajattelun ihannointi nousevat nopeasti esiin pintaa vähän raaputtamalla. Ei ole sattumaa, että kokoomusnuoret ja halla-aholaiset vaikuttavat niin usein ymmärtävän ja tukevan toisiaan.
(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 5.2.2016)

Yhteiskunnallisen keskustelun merkityksestä puhutaan paljon. Erilaisten näkemysten kuuleminen ja yhteensovittaminen on olennainen osa demokratiaa. Tähän periaatteeseen vedotaan myös niin sanotun maahanmuuttokeskustelun kohdalla: jos osa somessa esitetyistä maahanmuuttopuheenvuoroista vaikuttaakin keskittyvän raiskausfantasioihin tai märkiin päiväuniin lynkkauksista ja lopullisesta ratkaisusta, kyse on vain siitä, että kansan syvien rivien ääntä ei ole kuultu. Keskustelua on tukahdutettu ja oikeutettu kiukku nostaa nyt päätään.

Joku voisi pitää tietysti hämmentävänä sitä, etteivät historian muut syrjityt ja hiljennetyt ihmisryhmät ole keksineet äänensä esiin saamiseksi samoja viestinnän keinoja kuin maahanmuuttokriitikot. Saamelaiset, vammaisjärjestöt ja luomuviljelijät esittävät lopulta aika harvoin julkisesti haaveitaan toisten lasten kuolemasta.

Kukkaiskielellä ilmaistuna maahanmuuttokeskustelu on porissut nousevin lämpötiloin koko 2000-luvun. Konkreettisia saavutuksiakaan ei puutu: maahanmuuttokeskustelu on synnyttänyt ilmapiirin, jossa Suomen vuositasolla muutamiin tuhansiin noussutta turvapaikanhakijoiden määrää on pidetty mainittavana ongelmana – minkä vuoksi suurempiin lukemiin varautuminen on ollut poliittisesti mahdotonta. Puute tuli esiin 2015 turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa hetkellisesti tasolle, joka on suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin normaalivuosina Ruotsiin saapuvien määrä.

Koska valtionjohto on pitänyt turvapaikanhakijoiden määrän kasvua merkittävänä ongelmana, on maahanmuuttokriitikoilta viety valmiit vuorosanat suusta, ja he ovat tunteneet itsensä pakotetuiksi tarttumaan polttopulloihin ja tiiliskiviin. Polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin on tehty kymmenkunta. Hommaforum aloitti (länsinaapurin ruotsidemokraattien esimerkin mukaan) vastaanottokeskusten karttojen levittämisen, eikä someavaruudessa ole ollut polttopullonheittäjien kannustusjoukoista pulaa.

Hyökkäykset vastaanottokeskuksiin ovat määritelmällisesti terrorismia, mutta valtionjohto ja viranomaiset eivät halua tuota termiä käyttää. Terrorismin rantautumista Suomeen on odotettu ja sen ruokkimaa pelkoa on käytetty perusteena niin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiselle kuin viranomaisten urkintavaltuuksien lisäämisellekin. Maan sisältä ja kantasuomalaisten keskuudesta nouseva poliittinen väkivalta istuu huonosti terrorismista aiemmin luotuun kuvaan, ja muistuttaa kaiken lisäksi kiusallisesti 30-luvun äärioikeistolaisten toiminnasta.

Samaan aikaan aina vain heikommin piiloteltu rasismi ja kansanedustajien natsiyhteydet arkipäiväistyvät. Koska tietämättömyys on uutta vilpittömyyttä, eduskunnan lakivaliokunnassa istuva perussuomalaisten Laura Huhtasaari kyseenalaistaa ihmisoikeudet ja pakenee sitten (tyylilleen uskollisesti) heikon yleistietämyksen savuverhon suojaan. Ei Huhtasaari typerä ole. Hän toistaa Jussi Halla-ahon ajatusta siitä, että ihmisoikeudet ovat suhteellisia, kyseenalaistettavissa ja silloin myös otettavissa joiltakin pois. Viestin ydin on suunnattu samanmielisille ja tarkoitettu oikeuttamaan vihaa ja syrjintää. Jälkikäteen suurelle yleisölle esitetyt selittelyt ovat vain pakollinen koriste varsinainen asian ympärillä.

Huhtasaaren dehumanisaatioviestin tavoin varsin monien maahanmuuttokeskustelussa esitettyjen väitteiden jäljet näyttävät vievän Jussi Halla-ahon luo. Mestariksi kutsuttu maahanmuuttokriitikkojen pääideologi on määritellyt maahanmuuttokeskustelun käsitteistöä, jota on sitten levitetty erityisesti Halla-ahon blogin vieraskirjasta vuonna 2008 syntyneellä Hommaforumilla. Halla-aho nauttii itse mielipiteineen niin huomattavasta medianäkyvyydestä, että jo pelkästään se riittää tekemään väitteet maahanmuuttokeskustelun ”kriittisten” mielipiteiden vaientamisesta puhtaan absurdeiksi.

Maahanmuuttokeskustelun pitäisi periaatteessa olla keskustelua pakolais- ja siirtolaispolitiikasta, mutta se täyttää varsin heikosti keskustelun tunnusmerkit. Keskusteleminen on vuorovaikutteista viestintää, jossa käytetyillä puheenvuoroilla on hahmotettavissa oleva intentio, pyrkimys. Yhteinen kieli ja käsiteltävä aihe ovat keskustelun perusedellytyksiä.

Maahanmuuttokeskustelun vuorovaikutteisuuden tason voi helposti tarkistaa vierailemalla Hommaforumilla tai selaamalla vaikka Olli Immosen tai Juho Eerolan tapaisten vaikuttajien tekstejä vuosien varrelta. Siinä missä maahanmuuttokriittisyyttä ymmärtämään pyrkivät puheenvuorot ja ilmiön saama näkyvyys ovat lisääntyneet 2010-luvulla, Halla-aho seuraajineen pysyy jähmeän liikkumattomana vanhoissa kannoissaan – muutosta on havaittavissa enintään käytetyn retoriikan kovenemisessa. Halla-aholaisille ajattelun muuttumattomuus lienee todiste ryhmän totaalisesta oikeassaolosta, mutta ulkopuolisen silmin samojen vihamielisten viestien toistelu tuo mieleen lähinnä autoritaarisen persoonallisuuden yhteydessä käytetyn F-skaalan.

Vuorovaikutteisuuden asemesta maahanmuuttokeskustelua mestaroivalla oikealla äärilaidalla on käytössä suljettu kierto, jossa muualla virheellisiksi osoitetut väittämät, tilastojen väärintulkinnat, urbaanilegendat ja tarkoitushakuiset valheet nostetaan yhä uudelleen esiin. Näin syntyvän disinformaation levittäminen on helppoa, halpaa ja tehokasta, eikä kriittisten toimittajien ja tutkijoiden aika tietenkään riitä virheellisten väittämien toiston reaaliaikaiseen kommentointiin.

Usein näyttää siltä, että puheenvuorojen sisällön ja tarkoituksen hahmottaminen onnistuu vain poissulkemismetodilla: Huhtasaaren lausuntojen tai Olli Immosen taannoisen taisteluhengen nostattamiseen tarkoitetun viestin oikea tulkinta ei tunnu onnistuvan ilman laajaa selitysosiota siitä, mitä ei ainakaan ole tarkoitettu. Tämä on tietysti mahdoton lähtökohta kommunikaatiolle.

Herää myös kysymys, pitääkö maahanmuuttokeskustelu sisällään edes yhteistä kieltä tai aihetta. Kun ISIStä pakenevia ihmisiä tervehditään rajalla kyltein, joissa heitä kutsutaan terroristeiksi, ei olla edes keskustelun nollapisteessä. Keskustelun pitäisi kirkastaa käsitteitä ja lisätä ymmärrystä, mutta maahanmuuttokeskustelu vaikuttaa toimivan monelta osin päin vastoin. Turvapaikanhakijat, pakolaiset ja työperäinen maahanmuutto sotketaan samaan soppaan ja dehumanisoidaan maahantunkeutujan tai laittoman siirtolaisen tapaisilla ilmaisuilla.

Maahanmuuttokeskustelu ei lopulta ole keskustelua, vaan sen ulkoisia piirteitä jäljittelevä imitaatio, jonka ensisijainen tarkoitus on rasistisen vihan oikeuttaminen ja kanavointi. Vuorovaikutteisuus puuttuu, koska maahanmuuttokeskustelun ehtoja määrittelevä äärilaita ei siihen edes pyri.

Vakavamielisiksi tarkoitettujen puheenvuorojen tehtäväksi jää keskustelun aitouden vaikutelman vahvistaminen, samalla kun itse asia jää loputtomasti saivartelevan ja argumentaatiovirheiden listaamisesta uskottavuutta hakevan trollilauman hampaisiin. Jäädessään väittämineen tyhjän päälle tuo lauma vaihtaa tyynesti väittämää tai siirtyy henkilökohtaiseen loanheittoon. Tasapuolisuuden periaatetta konemaisesti toteuttava media toimii tämän performanssin kaikukoppana.

Poliittista valtaa synnytetään ottamalla haltuun vanhoja käsitteitä ja synnyttämällä uusia. Tunnetuin esimerkki tästä lienee maahanmuuttokriittisyys, käsite joka hakee oikeutuksensa demokratiaan kuuluvasta julkisesta keskustelusta (onhan kriittisiinkin mielipiteisiin oltava oikeus) ja joka pitää sisällään myös rasismin, mutta on sitä laajempi. Yleensä rasismi tuomitaan nimellisesti, mutta käytännössä sen ja maahanmuuttokriittisyyden raja hämärtyy, jolloin rasistisia näkemyksiä voidaan esittää ”kriittisyyden” nimissä.

Silloin kun valtamedian toimittajat omaksuvat käyttöönsä maahanmuuttokriittisyyden, informaatiosodan tai nykyisen maahanmuuttokeskustelun tapaisia ilmaisuja kyseenalaistamatta tai purkamatta niiden merkityksiä, ilmaisun luonut taho on kasvattanut poliittista vaikutusvaltaansa merkittävästi. Juuri tämän ilmiön seurauksista on kyse siinä yhteiskunnallisen ilmapiirin kovenemisessa ja vastakkaiasettelujen kärjistymisessä, joka vaikuttaa tapahtuneen näennäisesti yllättäen.

Merkityksistä voidaan kuitenkin kamppailla. Esimerkiksi maahanmuutosta keskusteleminen on niin tärkeää, että maahanmuuttokeskustelulle on syytä jättää hyvästit.

Mahtaakohan Jussi Halla-aho olla Suomen vaatimattomin mies? Tämä ajatus heräsi muutaman vuoden takaisesta tv-haastattelusta, jossa toimittaja kysyi Halla-aholta, miksi tämä keskittyy poliitikkona pelkästään maahanmuuttokysymyksiin. Halla-aho vastasi olevansa vastuussa äänestäjilleen – joita on paljon – ja keskittyvänsä hoitamaan heidän olennaisimpana pitämäänsä kysymystä, joka nyt vain sattuu olemaan maahanmuutto.

Melkoista oman merkityksen vähättelyä mieheltä, jonka blogin vieraskirjasta syntyi Hommaforum, suomalaisten rasistien ja äärioikeistolaisten tärkein keskustelukanava ja yhdistäjä. Omiensa keskuudessa Mestarina tunnettu ja Anja Snellmanin taannoin ”vanhan liiton humanistiksi” kutsuma tohtori Halla-aho on nykyisellään suomalaisen äärioikeiston mediakelpoinen kansikuvapoika ja myynninedistäjä, jota siteeraa niin Breivik manifestissaan kuin kokoomuksen Pia Kauma lastenvaunugatessaan. Halla-aho vastaa myös hallituspuolueeksi nousseen perussuomalaisten maahanmuuttolinjauksista – joiden on arvioitu olevan ristiriidassa perustuslain kanssa. Pitkälti Hommaforumilla kokoonkeitetty ”maahanmuuttokeskusteluksi” kutsuttu älämölö on osaltaan pitänyt huolen siitä, että Suomen varautuminen turvapakijoiden määrän nopeaan kasvuun on ollut luvattoman heikolla tasolla.

Halla-ahon vaatimattomuus jatkuu Helsingin Sanomien lokakuussa julkaisemassa haastattelussa, jossa toimittaja tiedustelee, olisiko europarlamentaarikon jo aika tuomita rasistinen riehunta Suomessa. Halla-aho vastaa kysymyksen sisältävän virheellisen oletuksen siitä, että ”minulla olisi kontrolli yksittäisiin ihmisiin, jotka heittävät kiviä tai ampuvat ilotulitteita”. Sanoutumalla irti yksittäisten sekopäiden tekemisistä Halla-aho kiistää samalla oman osuutensa sen liikehdinnän synnyttäjänä, josta väkivaltaankin valmis rasismi hakee selkänojansa. Väkivallan muodollisella tuomitsemisella pestään kädet vastuusta, samalla kun omalle kannattajakunnalle lähetetään hengenkohotusviestejä: Norjan joukkomurhat tuomitessaan Halla-aho ilmoitti että ”monikulttuurisuus on hanurista Breivikin teosta riippumatta”. Kaksoisviestinnän hallitsevan Mestarin vaatimattomuus onkin näennäistä – todellisuudessa kyse on valtaan sisältyvän vastuun välttelystä. Tässä suhteessa Halla-aho on varsin tyypillinen poliitikko.
(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 5/2015)

Kaikilla Suomen huoltoasemilla tiedetään miksi Juha Sipilä on sopiva pääministeriksi: hän on miljonääri, ja vieläpä itse omaisuutensa luonut. Nämä kylmät faktat oikeuttavat kaikki Sipilän tähänastiset linjaukset poliitikkona. Pelimiehenä Sipilä osaa huolehtia omaisuudestaan ja suo saman muillekin. Ministerin pitää olla taitava, mutta kun hän on myös näin reilu, miestä ei voi kuin ihailla. Ministeriltä edellytettyä rehellisyyttä Sipilä osoittaa lupaamalla kurjuutta ja taistelemalla lupauksensa puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta monille vaikuttaa jääneen epäselväksi, miksi juuri kaikkein pienituloisimpien asemaa heikennetään Sipilän Suuressa harppauksessa, riippumatta siitä, ovatko he mukana työelämässä vai eivät.

Kysymyksen voi kääntää toisin päin: miksikäs ei? Sipilän linjaukset ovat aivan loogista jatkoa jo yli kaksikymmentä vuotta jatkuneelle politiikalle, jonka herättämä vastustus ei ole saanut ministeriöissä edes kahvikuppia läikähtämään.

Asian varsinainen pihvi on se, että me tarvitsemme köyhyyttä ja varallisuuseroja. Me tarvitsemme tuloerojen kasvua. Taloudellista eriarvoisuutta tuottamalla tuotetaan myös eri tavoin ajattelevia ja käyttäytyviä ihmisiä. Meidän järjestelmämme toimii tämän dynamiikan varassa, ja pyrkii siksi myös kyseistä dynamiikkaa vahvistamaan.

Uudet tutkimukset vahvistavat ikiaikaisen totuuden rahan ja vallan yhteenkietoutumisesta. Pienituloisimman väestönosan poliittinen 

passiivisuus on aivan yhtä hyvin tunnettu tosiasia, ja köyhyyteen putoaminen aiheuttaa usein itseään vahvistavan kierteen, kuten tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan Köyhyys on aivoja syövä loinen. Päivä kerrallaan selviytymiseen käpertynyt ihminen on helppo hallittava.

Henkilökohtainen taloustilanne vaikuttaa muuttavan ihmisen persoonallisuutta myös varallisuusasteikon toisessa päässä, siellä missä raha ja poliittinen vaikutusvalta keskittyvät. Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Sippola kärjistää ilmiön otsakkeeksi Vauraus tekee ihmisen itsekkääksi ja köyhyys tyhmäksi. Taloudellinen menestys näyttää heikentävän sosiaalista älykkyyttä ainakin empatiakyvyn osalta.

Henkilökohtainen vauraus koetaan yleensä omaksi ansioksi, riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Sen saavuttamiseksi on uhrauduttu ja ahkeroitu. On helppo kuvitella, että tästä näkökulmasta toisten ihmisten köyhyys näyttäytyy itse aiheutettuna tilana, yrittämisen puutteena.

Köyhyys johtuu siis laiskuudesta, työttömyys on työhaluttomuutta ja tasa-arvovaatimukset kateutta. Samalla jatkumolla mielenosoitukset ja lakot ovat ilmoitetuista tavoitteistaan riippumatta pelkkää vahingontekoa ja terroria.

Tällaisen moraalijärjestelmän vallitessa on täysin luontevaa, että hallituksen julistamiin talkoisiin osallistuminen on Sipilän vertaisille vapaaehtoista, mutta (toimeentulonsa perusteella) moraaliltaan kyseenalaisempi osa kansasta otetaan mukaan vaikka pakkolaeilla.

Sama ilmiö ulottuu yritysjohdon palkkioihin, joita maksetaan usein enemmänkin uskollisuuden kuin tulosten perusteella. Erityisesti valtio-omisteisissa yrityksissä käytäntö on herättänyt huomiota, ja sen on esitetty olevan osa uuden, velvollisuuksista vapaan maallisen rälssin syntyä. Iltalehti katsoo Sipilän hallituksen olevan synnyttämässä halpatyö-Suomea.

Meidän järjestelmämme siis vahvistaa itse itseään. Pyrkimys kohti vähemmän tasa-arvoista päätöksentekojärjestelmää edellyttää tuloerojen kasvua – ja päin vastoin.

On vaikea sanoa, milloin tämän kehityksen rajat tulevat vastaan, jos tulevat. Jyrkkäkään tulo- ja varallisuuserojen kasvu ei ainakaan näytä suuremmin muuttavan hallitsevan luokan käsityksiä. Köyhyys on edelleen moraalittomuuden osoitus, vaikka varallisuus keskittyisi yhtä jyrkästi kuin USA:ssa, jossa rikkain tuhannesosa omistaa jo yhtä paljon kuin ”köyhin” 90 prosenttia amerikkalaisista.

Kun vaatimukset tuloerojen kasvattamisesta alkavat noissa olosuhteissa olla jo mahdottomia, moraalittomuuden aiheuttamat tunnekuohut on purettava muilla tavoin. Britanniassa ja Yhdysvalloissa onkin jo noussut keskustelunaiheeksi (toki muualtakin tuttu) köyhiä kohtaan tunnettu avoin viha – jota voidaan osoittaa ja kanavoida monin tavoin.

Suomessa ryhdyttiin 1950-luvulla kiinnittämään huomiota niin sanottuun maanpuolustustahtoon (josta käytettiin aluksi myös termiä maanpuolustushenki). Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä armeijaan nojautuva isänmaallisuus oli ollut keskeistä kansallisen identiteetin rakentamisprojektissa, normi, johon sitoutumista vaadittiin. Heti sodan jälkeen aihe oli ymmärrettävästi vähemmän esillä. Maanpuolustustahdon tutkiminen ja mittaus pääsivät vauhtiin 1960-luvulla, mutta ilmeisesti asevoimiin myönteisesti suhtautuvien määrä on ollut alhaisimmillaan edellisellä vuosikymmenellä. Sotaveteraanit ja ylipäätään sota-ajan sukupolveen kuuluvat olivat 50-luvulla suhteellisen nuoria ja muistot tuoreita. Armeijan piirissä maanpuolustustahdon alhaisuutta selitettiin muun muassa suomalaisten kateellisuuteen taipuvaisella kansanluonteella ja tämän kommunismille altistavalla vaikutuksella.

Ensimmäiset muistikuvani sotamuistoja kertaavista veteraaneista ovat 70-luvun puolivälistä, jolloin kertojien enemmistö oli viisi- kuusikymppisiä, työelämässä kiinni olevia miehiä. Kertomuksia peilattiin vuosikymmeniä kestäneeseen rauhan aikaan ja sen tuomaan elämänkokemukseen, sekä tv-uutisten välittämiin kuviin maailmalla riehuvista sodista. Mahtipontista hyminää sodan väistämättömyydestä kuuli varsin vähän. Muistelijoiden tulo eläkeikään sekä kylmän sodan päättymisen mahdollistama talvisotabuumi muutti joidenkin käsityksiä (suuntaan tai toiseen), mutta ei kaikkien. Kultaako vai haalistaako aika muistot, antaako ajan kuluminen syvemmän perspektiivin vai hävittääkö se olennaisen näkyvistä? Milloin viisaus asuu meissä? Noihin kysymyksiin ei tietenkään ole yleispäteviä vastauksia, jokaisen muistelijan näkemykset ja niiden muotoutumisprosessit ovat ainutlaatuisia. Näkökulmat vaihtelevat, samoin niiden perusteluun käytettyjen väitteiden laatu.

Sotaveteraanien ikäluokka harvenee nyt nopeasti. Heidän nimissään puhuvia (ja itsenäisyyspäivän aikaan loukkaantuvia) nousee sentään esiin nuoremmasta polvesta. Iltapäivälehdet repeävät riemusta, kun yli 100-vuotias veteraani lausuu jotakin myönteistä Natosta. Liittoutumisen vaaroista varoittelevat veteraaniveljet saavat palstatilaa vähemmän.

(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 4/2015)

Rauhan puolustaminen on kornia hommaa. Se on melkein kuin hengittämisen puolustamista – haloon nostamista itsestäänselvyydestä. Mistä mahtavatkaan löytyä ne keskeisimmät hengittämisen viholliset? Ei ihme että Juice Leskinen vinoili aikoinaan rauhanvastustajien ampumisesta ja Sleepy Sleepers taas puhui rauhanmakkaran syömisestä. Tahaton mahtipontisuus ja saarnaavuus antoivat pilkalle kärkeä, niin kuin ne tekevät aina ja kaikkialla. Peiliin katsomisen taito on jokaiselle meistä edelleen arvokas.

Muistaa täytyy sekin, että ihmiskunnan historiaan ja maapallon väkilukuun suhteutettuna elämme nyt rauhallisia aikoja. Suuret massateurastukset näyttävät jääneen taakse, ja aiemmin pensaspalojen lailla leimahdelleet rajakahakat sekä siirtomaa- ja heimosodat ovat käyneet harvinaisemmiksi tai ainakin muuttaneet muotoaan. Sodista, niiden syistä ja seurauksista on myös olemassa tietoa enemmän kuin koskaan – minkä pitäisi tehdä niiden välttämisestä entistä helpompaa. Eivätkä tuttavapiiriini kuuluvat ammattisotilaat todellakaan odota sodan mahdollisuutta suu vaahdoten, kaikkea muuta.

Kuitenkin sota on jatkuvasti läsnä elämässämme. Se näyttäytyy kuvavirtoina mediassa, sen mahdollisuus mietityttää, sen uhka loittonee tai lähestyy mutta ei vaikuta koskaan katoavan, se heiluttelee raaka-aineiden hintoja ja horjuttaa taloutta ja tuo pakenevia ihmisiä meidän rajoillemme. Aseiden käytön mahdollisuus kuuluu edelleen kyynisten suurvaltojen keinovalikoimaan, talous- ja ympäristökriisit lisäävät avoimen väkivallan uhkaa, aseteollisuudella on omat intressinsä, eikä niin sanotun kriisitietoisuuden tai jyrkän nationalismin huokuttelevuutta sisäpoliittisen vallankäytön välineenä voi unohtaa, se on helppo havaita ihan ympärilleen katsomalla. Sota on onnettomuus myös sen kulun tai syttymisen pieleen laskeneille upseereille – verisimpiin konflikteihin on päädytty usein sotimisen mahdottomiksi tekevien keksintöjen tai liittosopimusten jälkeen.

Nykyinen suhteellisen vähäisen väkivallan aikakausi maailmassa ei näyttäisi tältä ilman ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita tarttumaan niihin mahdollisesti korneiltakin vaikuttaviin hommiin, joilla rauhaa puolustetaan – eikä tuon työn tarve ole katoamassa.

(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 3/2015)

Miksi eläkeuudistus on niin iso juttu? Lyhyesti sanottuna se noudattaa kahta politiikan peruslainalaisuutta: silloin kun ei voi tehdä mitään, on oltava tekevinään ja vasta tulevaisuudessa konkretisoituva päätös on aina hyvä päätös.

Otetaan sama asia pidemmän kaavan mukaan.

Tällä hetkellä talous kyntää syvällä suossa. Velkaantumista kirotaan ja leikkauksia vaaditaan, vaikka niiden myötä sosiaaliset ongelmat taas väistämättä kasvavat. Pääministeri tunnustaa hallituksen voimattomuuden sekä visioiden että keinojen suhteen lupailemalla laihoja vuosia, hikeä ja kyyneleitä. Oppositiopuolueet eivät esitä vaihtoehtoja vaan lisää samaa.

Suomen tilanne keikkuu euron kohtalon ja maailmanlaajuisen talouskriisin varassa. Niihin vaikuttavat päätökset tehdään muualla, täällä vain odotetaan mitä tuleman pitää. Se antaa poliitikoista ikävän voimattoman vaikutelman ja kyseenalaistaa heidän johtajuutensa.

Tässä tilanteessa eläkeuudistus eli tulevaisuuden eläkkeistä säästäminen on erinomaisen näppärä ratkaisu. Se kuulostaa sopivan ”kipeältä mutta välttämättömältä”, mutta ei suututa aktiviisesti äänestäviä suuria ikäluokkia, jotka ovat juuri lipuneet omien eläkkeidensä turvasatamaan.

Useimpien poliittisten päätösten tavoin eläkeuudistus pitää sisällään virallisen tavoitteen ja varsinaisen tavoitteen. Virallinen tavoite on kannustaa ihmisiä jatkamaan työelämässä pidempään. Se lisää työvoiman tarjontaa, minkä pitäisi vallitsevan taloustieteellisen opin eli uusklassisen teorian mukaan ratkaista työllisyysongelma (kysykää vaikka Vartiaiselta). Tietysti se myös leikkaa eläkekuluja.

Virallisen tavoitteen alkuosa on roskaa ja lopusta jätetään paljon kertomatta.

Tälläkin hetkellä työelämässä voi jatkaa vanhuuseläkeikää huomattavasti pidemmälle, jos haluja, voimia ja kysyntää on. Yle uutisoi juuri vaasalaisesta kiinteistöhuoltoyrittäjästä, joka lakaisee katuja 81-vuotiaana, ja julkiselta sektoriltakin potkaistaan ulos vasta kun 68 vuotta tulee täyteen.

Käytännössä 45-vuotias on kuitenkin työmarkkinoilla yli-ikäinen raakki ja ikärasismi kukkii. Työttömien ja vajaatyöllisten joukko muodostaa yli puolen miljoonan ihmisen työvoimareservin. Samalla robotisaatio leikkaa tulevaisuudessa työvoiman tarvetta ja mullistaa yhteiskunnan riippumatta siitä, syveneekö lama vai saapuuko jostakin jumalallisena ihmeenä uusi nousukausi.

Perusteista jää jäljelle kulujen leikkaus, joka tapahtuu itse asiassa kahta tietä: entistä myöhemmin vapaaherroiksi ja -herrattariksi heittäytyvät ihmiset ehtivät tietysti nauttia eläkettä vähemmän aikaa, mutta kun he ovat kitkutelleet työelämänsä viimeiset vuosikymmenet työttömyyskorvauksen ja pätkätöiden varassa, myös heidän työeläkekertymänsä leikkautuu dramaattisesti.

Käytännössä melkoinen osa putoaa takuueläkkeen varaan, mikä sen taso sitten sattuukaan olemaan. Tämä on eläkeuudistuksen varsinainen tavoite. Työeläkkeisiin kerätyillä rahoilla kun on muutakin käyttöä kuin eläkkeiden maksaminen.

Keväällä 2014 Suomen yksityisten ja julkisten alojen työeläkevarat olivat 165,5 miljardia euroa, mikä tekee työeläkerahastoista Suomen merkittävimmän taloudellisen vallan keskittymän. Rahastojen merkittävä sulaminen (esimerkiksi suurten ikäluokkien aiheuttaman eläkepiikin ajaksi) keikuttaisi tätä asetelmaa ja aiheuttaisi mullistuksen Suomen osakemarkkinoilla.

Suunnilleen kolmannes työeläkevaroista on sijoitettu Suomeen, ja markkinoiden koko huomioiden on helppo ymmärtää, että jos tuntuva osa noista sijoituksista muutettaisiin rahaksi, osakkeiden kurssit sakkaisivat pahan kerran.

Eläkekuluja voitaisiin pienentää myös eläkekatolla eli suurimpien eläkkeiden leikkauksella tietyn rajan jälkeen, mutta sellaisen ehdottajat nauretaan Suomessa ulos.

Ensimmäisen maailmansodan massateurastusten alkamisesta on sata vuotta, mikä on huomioitu lukemattomissa artikkeleissa. Niissä toistuu kysymys siitä, kuinka maailma oikein menetti järkensä. Mikä sai kansakunnat paitsi lähtemään hurraten sotaan, myös jatkamaan sitä vuodesta toiseen, vaikka murhenäytelmän mittasuhteet kävivät pian kaikille selviksi? Kysymyssarjaa tavataan laajentaa 30-luvun tapahtumia koskevaksi: kuinka ihmiset eivät tajunneet mihin totalitarismi johtaa, miksi ensimmäisestä maailmanpalosta ei opittu mitään?

Kysymykset ovat osin jälkiviisaudella makeutettuja, mutta toki myös aiheellisia. Niihin on esitetty vastauksia, jotka tekevät tapahtumien taustoja ja kehityskulkuja ymmärrettävämmiksi, mutta ydinkysymys siitä, mikä nimenomainen mekanismi suisti yhteiskunnat mielipuolisuuden tilaan, jää edelleen tyhjentävää vastausta vaille. Voisiko sama tapahtua uudestaan?

Ihmiskunnan suurimpien tragedioiden taustalta voi löytää hyväksikäytettyä altruismia, ihmisille ominaista kykyä toisten puolesta uhrautumiseen. Altruismin rivosta väärinkäytöstä on kysymys silloin, kun ihmisiä marssitetaan divisioona kerrallaan varmaan kuolemaan. Konekiväärien ristituleen kävelleet miehet olivat varsin usein tietoisia tulevasta kohtalostaan, mutta samalla riittävän vakuuttuneita siitä, että heidän oli välttämätöntä toimia juuri näin. Tuonkaltaiset välttämättömyydet ovat ihmisyhteisöjen määrittelemiä, samoin kuin se, mitä pidetään normaalina ja mitä kutsutaan järjettömyydeksi. Sodan kaltaisessa poikkeustilanteessa normaalin ja epänormaalin raja tunnetusti muuttuu, mutta uuden normaalin määrittelyyn osallistuvat myös ne, jotka eivät ole rintamalla. Sotilaiden ja siviilien sotaa koskevien käsitysten ristiriitaa on kuvattu paljon, samoin sitä, kuinka lomailevat sotilaat mieluummin vaikenevat kuin kyseenalaistavat perheidensä ja ystäviensä epärealistiset mielikuvat. Yhteisön mielenrauha on arvokasta.

Mielipuolinen kokonaisuus voi rakentua pienistä viattomista palasista, välttämättömyyksistä ja velvollisuudentunnosta. Lopputuloksen voivat ratkaista yhteisön toimintaa ohjailevat tiedostamattomat motiivit, joihin vaikuttaminen on olennainen osa vallankäyttöä. Tässä suhteessa meillä ei ole varaa heristellä sormeamme menneille sukupolville. Energia kannattaa käyttää omien sokeiden pisteidemme tunnistamiseen.
(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 6/2014)

Viime vuonna Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu antoi Euroopan unionille moitteet heikoimmassa asemassa olevien ihmisten taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien unohtamisesta. Talouden nimissä tehdyillä säästöillä on hintansa.

Säästöt ovat osa kuripolitiikkaa, jolla Kreikkaa on niin sanotusti autettu pankkiirien ja korruptoituneen poliittisen eliitin keittämässä kriisissä. Säästöillä varmistetaan raskaasti velkaantuneen maan maksuvalmius - samalla velkataakkaa on kasvatettu, jotta ylisuuria riskejä ottaneet saksalais- ja ranskalaispankit on voitu pelastaa. Kreikalle lainattu raha käy siis Ateenassa vain kääntymässä matkallaan ulkomaisesta pankista toiseen.

Velkojen leikkaus ja eurooppalaispankkien kansallistaminen olisivat uhanneet sijoittajien etuja. Kreikan eroaminen eurosta taas olisi vaarantanut tämän "kasvun ja vakauden" turvaajaksi väitetyn valuutan tulevaisuuden. Ilman mittavaa jäsenvaltioiden ulosmarssiakin euro on käynyt lähellä romahdusta useita kertoja. Sen pelastamiseksi on rikottu unionin perussopimuksia ja laadittu erilaisia hintalapuiltaan avoimia hätäohjelmia.

Kreikka on polttopisteessä, mutta sama kuvio toistuu muuallakin. Työttömyys, eriarvoisuus ja näköalattomuus kasvavat.

Kaikesta tästä huolimatta euroa kutsutaan menestystarinaksi. Menestyksellä tarkoitetaan yleensä onnistumista tavoitteellisessa toiminnassa. Jos menestys näyttää tältä, mikä on ollut varsinainen tavoite?

Euron kriisin varjolla EU:n liittovaltiorakenteita tietysti vahvistetaan. Samalla euroalueen mailta edellytetään tiukkaa talouskuripolitiikkaa, joka merkitsee valtaosalle niistä julkisen sektorin romuttamista, palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia, työttömien muodostamaa nöyrää työvoimareserviä ja pääoman vaikutusvallan kasvua. Keinottelulle otollisia olosuhteita.

Tällaisessa maailmassa yhden kriisi on toisen mahdollisuus. Viime vuonna eurokriisin arvioitiin tuottaneen sijoittajille noin 1000 miljardin euron pikavoitot kuuden kuukauden aikana. Vuoden 2008 jälkeen maailman miljardöörien yhteenlaskettu omaisuus on yli kaksinkertaistunut. Ennennäkemätön varallisuuden uusjako on käynnissä myös Euroopassa, ja euro toimii sen yhtenä välineenä.

EU perustelee olemassaolonsa Euroopan rauhantilan säilyttämisellä. Tällä hetkellä se kuitenkin kylvää erilaisten yhteiskunnallisten kriisien sytykkeitä pitkin mannerta ja väistää vastuun politiikastaan piiloutumalla rauhanprojekti-kyltin taakse.

Isäni jätti kotinsa aseellisen konfliktin vuoksi vuonna 1944, mutta ei ylittänyt kansainvälisesti tunnustettujen valtioiden rajoja. YK:n maan sisäisen pakolaisen määritelmää soveltaen minä olen pakolaisen lapsi. Tietenkään Suomessa ei puhuttu pakolaisista vaan evakoista tai siirtoväestä. Kansainvälinen oikeus ei edelleenkään tunne maan sisäisiä pakolaisia, vaikka heitä on maailmassa kymmeniä miljoonia, pelkästään Syyriassa neljä miljoonaa.

Meitä pakolaisten jälkeläisiä on Suomessa paljon. Sota heitti tyhjän päälle yli 400 000 ihmistä, enemmän kuin kymmenesosan koko maan väestöstä.

Onneksi maassamme oli sekä tahtoa että mahdollisuuksia sotaa paenneitten auttamiseen. Kumpikaan ei ole konfliktialueilla itsestäänselvyys, ei liioin kansainvälisen avun saaminen. Ilman Ruotsin antamaa elintarvikeapua Suomen historia olisi vuodesta 1944 alkaen kovin erinäköinen. Onneksi Ruotsi ei myöskään sulkenut rajojaan yli 55 000 Lapin sodan pakolaiselta. Pakolaisiksi Suomen rajojen yli on lähdetty ennenkin – sisällissodan yhteydessä niin länteen kuin itäänkin.

Aika kultaa muistot. Evakko-sanaan on latautunut melkoinen määrä merkityksiä kesäteatteriromantiikasta torjuntavoittoisänmaallisuuteen. Evakot on haluttu nähdä jalosti kärsivinä, mutta pohjimmiltaan huolettomina luonnonlapsina, jotka pusertavat ilon pintaan vaikka sydän märkänis. Evakko on täydellinen autettava, jonka pelastamista sopii muistella ja heristää samalla sormea muulle maailmalle: me hoidimme itse omat ongelmamme, mikseivät muut tee samoin.

Evakko-kiiltokuvan pinta ei kuitenkaan kestä raaputtamista. Pyyteettömän avun lisäksi pakolaiset kohtasivat pienen, mutta äänekkään joukon syytökset. Mikseivät ne jääneet sinne mistä tulivat. Ne eivät tee edes töitä. Ne vievät meidän työmme, naisemme ja maamme. Karjalan ryssät eivät osaa edes puhua suomea. Loukkaavat sanat yleensä nieltiin. Pahempaakin oli koettu. Koettu vihamielisyys jäi kuitenkin elämään vaiettuna perintönä.

Sodan jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosaston eli ASO:n päällikkönä työskennellyt Veikko Vennamo oli monien uudelleenasutettujen arvostama mies. Kun hän perusti 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolueen, isäni oli mukana perustamiskokouksessa Pieksämäellä. SPP:stä tuli myöhemmin SMP, jonka konkurssipesästä perussuomalaiset ponnistivat vuorostaan liikkeelle 1990-luvulla.

Jonkinlaista historiallista ironiaa voi löytää siitä, kuinka vahvasti pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys on pesiytynyt puolueeseen, jonka perustamisessa monet karjalaispakolaiset olivat aikoinaan mukana. Vihan ilmaisemiseen käytetyt lauseet eivät sen sijaan ole juuri muuttuneet sisällöltään.

Sotilaallisesta liittoutumisesta ei voi puhua ilman sinkkiarkkuja. Liittoutumisen kannattajien mukaan pelko meidän poikiemme palaamisesta sinkkiarkuissa on aiheeton, koska Suomen rajojen ulkopuolisiin operaatioihin lähetettäisiin ainoastaan vapaaehtoisia. Mahdollinen arkussa palaaminen on vapaata harkintaansa käyttävän yksilön ottama tietoinen riski. Se ei siis ole liittoutumisen este.

Tähän näkemykseen on sisäänrakennettu ajatus, jonka mukaan vapaaehtoiset sotilaat ovat täysin tietoisia siitä, mihin ovat lähdössä ja millaisia riskejä ottavat. Oletetaan, että he pystyvät ennakoimaan tilanteiden muutokset, eivätkä muuta mieltään iän, kokemuksen ja mahdollisesti ymmärryksenkin karttuessa.

Liittoutumisen mukanaan tuoma paine osallistua sotilasoperaatioihin nähdään välttämättömänä pahana tai asianmukaisena hintana liittosuhteesta. Vaihtoehtoja kutsutaan vapaamatkustamiseksi. Vastuu operaatioiden inhimillisistä kustannuksista taas etäännytetään yksilöiden omien valintojen taakse, kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyään on tapana.

Sota ei kuitenkaan ole pilkottavissa osiin ja sitten ulkoistettavissa vapaaehtoisten extreme-urheilulajiksi. Se on ja pysyy yhteisenä asiana. Sinkkiarkuissa palaavien lisäksi sotilasoperaatioista kotiutuu fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden traumat säteilevät laajaan ihmisjoukkoon ja vuosikymmenien päähän. Helsingin Sanomien mukaan 22 amerikkalaista sotaveteraania tekee itsemurhan joka päivä. Taistelukentillä olleista 15–35 prosentin arvioidaan saavan jonkinasteisia mielenterveysongelmia, joten Afganistanin ja Irakin sotien jäljiltä apua tarvitsevien määrä on melkoinen myös Euroopassa.

Monet Afganistanissa rauhanturvaamisen ja avoimen sodan väliselle harmaalle vyöhykkeelle pudotetut suomalaissotilaat ovat kotimaahan palattuaan jääneet psyykkisen kuntoutuksen osalta heitteille. Tilanne muistuttaa aiempien sotaveteraanipolvien kokemuksia: kunniavelan tapaisista asioista hymiseminen korvaa huonosti puuttuvaa hoitoa ja tukea. Tilanne ei ole poikkeuksellinen. USA vaikuttaa jättävän veteraanit heitteille sukupolvi toisensa jälkeen, ja Stalinin Neuvostoliitossa amputointiensa vuoksi ”samovaareiksi” kutsutut invalidit saatettiin kuljettaa kaukaisiin pikkukaupunkeihin pois näkyvistä. Toisen maailmansodan veteraanien unohtamisesta syytettiin Suomessa usein neuvostomyönteisiä voimia. En tiedä, kuinka hyvin tuo selitys pätee esimerkiksi Neuvostoliiton tapahtumiin – ja lopulta koko ilmiöön. Fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneet muistuttavat meitä sodan todellisista kustannuksista, siksi heidät jätetään niin helposti yksin ongelmiensa kanssa.

Politiikka pohjautuu todellisuutta hahmottaviin ja tuottaviin tarinoihin. Tunteisiin vetoaminen on olennaista. Sanojen merkitysten hallinnasta kamppaillaan. Valta asuu kielessä.

Nämä perusasiat muistuivat mieleen median tällä viikolla täyttäneestä, kokoomusnuorten kautta ulos tulleesta uusliberalismin ja äärioikeistolaisuuden sekaisesta purskahduksesta. Lyhyesti sanottuna kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa on kyse nykyisten eriarvoisuutta lisäävien kehityskulkujen kiihdyttämisestä. Heikoimmassa asemassa olevien tilannetta halutaan kurjistaa oikeudellisesti ja taloudellisesti, parhaiten toimeentulevan väestönosan saavutettuja etuja vahvistaa.

Kaikkea tätä perustellaan vapaudella ja oikeudenmukaisuudella. Kukapa niitä vastustaisi.

Tavoiteohjelman ajattelun onnahtelua on puitu julkisuudessa suhteellisen paljon. Samaan aikaan huomiotta on jäänyt se, että ohjelma noudattaa vallitsevaa suurta kertomusta, jonka mukaan friedmanilainen talousajattelu on kaiken muun inhimillisen toiminnan yläpuolelle kuuluva ja sitä luonnonvoiman tavoin ohjaava järjestelmä. Siinä stoorissa ajatus vasta onnahteleekin.

Tavallaan kokoomusnuoret ovat oikeassa. He ovat herkkävaistoisesti havainneet, mihin suuntaan vahvin virtaus on liikkunut jo vuosikymmeniä. Tämän jälkeen he ovat pukeneet havaintonsa normaalista poliittisesta korukielestä siivottuun muotoon, kokevat keksineensä jotain uutta ja kutsuvat itseään radikaaleiksi. Onnistumisen kokemusta vahvistaa vanhemman polven paheksunta, jonka aitoutta sopii tosin monissa tapauksissa epäillä.

Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa 2014 ei mainita kertaakaan sanaa hyvinvointivaltio. Tämä on äärimmäisen virkistävää maassa, jossa hyvinvointivaltiota on juuri puolustettu kuntien valtionosuuksien uusilla miljardileikkauksilla. Hyvinvointivaltion tähänastinen romuttaminen on toteutettu nimenomaan kuntasektorin peruspalvelujen alasajolla, jota nyt siis jatketaan. Talouden suurta kertomusta myötäilevässä politiikan uuskielessä tätä kutsutaan vastuun kantamiseksi, puolustustaisteluksi ja kipeiksi mutta välttämättömiksi leikkauksiksi. Aikanaan tällainen hoito väistämättä tappaa potilaan, mutta sen toteamista ei ole pidetty hyväksyttävänä.

Kokoomusnuoret ovat siis kirjanneet oman versionsa vallitsevasta todellisuudesta. Samalla he toki myös tuottavat sitä. Määrittelevät, vahvistavat ja oikeuttavat mekanismeja, joita voi kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi. Käytännössä nuo uusliberalismille tyypilliset vihaa oikeuttavat ja kanavoivat mekanismit ovat läheistä läheistä sukua äärioikeiston ajattelulle. Meitä uhkaavat aina toisenlaiset, ne, joilla on vikaa työ- tai seksuaalimoraalissa, ahneet köyhät ja umpikierot toisuskoiset.

Ei siis ihme että kokoomusnuoret ovat löytäneet lähimmän tukijansa Jussi Halla-ahosta. Tavoiteohjelman vaatimus kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisoivan lakipykälän poistamisesta on herättänyt paljon huomiota. Asiassa ei kuitenkaan pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kun heikoimmassa asemassa olevien taloudellinen ja sosiaalinen nuijiminen viedään tarpeeksi pitkälle, nousee väistämättä tarve löytää uusia kohteita, joihin vihaa voi kanavoida.

Rasismi on myös tavattoman hyödyllistä yhteiskunnallista sijaistoimintaa. Eriarvoistavan politiikan synnyttämä turhautuminen ja kiukku suuntautuvat muualle kuin niihin, jotka ovat luoneet järjestelmän ja pitävät sitä yllä. Halla-aholaiset ja kokoomusnuoret täydentävät mainiosti toisiaan, hyötyvät ajan vahvoista poliittisista virtauksista ja osaavat uida mukana.

Nuo virtaukset eivät käänny ainakaan niin kauan kuin talouden suuri kertomus säilyttää kyseenalaistamattoman asemansa. Sen hahmottaminen, purkaminen ja analysointi ei ole kuitenkaan mahdoton tehtävä. Samaan aikaan on mahdollista tarttua äärioikeiston tapaan ajaa näkemyksiään termien tuottamisella, uudelleenmäärittelyllä ja erilaisilla kielipeleillä. Aloittaa voisi vaikka selvittämällä ja määrittelemällä, mitä kaikkea ilmaisut suvaitsevaisto, mamu ja maahanmuuttokriittisyys oikein pitävät sisällään.

Viime vuosikymmenellä omien osakkeidensa ostoon lähes 19 miljardia euroa käyttänyt Nokia myi tänään ydinliiketoimintansa pois 5,4 miljardilla. Mikä meni pieleen – vai toimiko Nokia tismalleen oikein, siihen ladattujen odotusten mukaan?

Nokian nousu maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, noteeraus Euroopan suurimmaksi yritykseksi vuonna 1999, markkina-arvon käväisy 260 miljardissa ja lopulta romahdusmainen asemien menetys kilpailijoille ovat suomalaisille tuttua tarinaa, jota kerrottaessa haetaan samoja äänenpainoja kuin aiemmin talvisodasta tai sotakorvauksista puhuttaessa. Nokian nousuun kiteytyy 90-luvun lamaa seurannut, markan lähes 40 prosentin devalvoitumisen buustaama nousukausi ja suomalaisen yhteiskunnan myllerrys.

Uuden Sammon asemesta me suomalaiset metsästämme nykyään uutta Nokiaa. Tästä aiheesta kirjoitin huhtikuussa 2012 Laitos.fi:n julkaisemassa artikkelissa Talvivaara ja myytti Pohjolan ryöstöstä. Yhtiö jätti jälkeensä Lex Nokian ja käsitteen Nokiamiljonääri.

Tarinan sankareiden ja roistojen rooleihin on tarjolla pitkälti samoja hahmoja, kärjessään Nokian hallituksen puheenjohtajuudesta luopunut Jorma Ollila. Ulkomaalaisena valmiiksi epäilyttävän toimitusjohtaja Elopin lisäksi romahduksen syitä on haettu perisuomalaisesta varovaisuudesta, Nokian liiallisesta insinöörivetoisuudesta ja luovan ajattelun kaikkoamisesta Euroopan ulkopuolelle. Suomalainen vastaus viimeksimainittuihin ongelmiin on jo selvillä: teknisen alan koulutusta ollaan lisäämässä samalla kun humanististen alojen ja taideaineiden opetusta supistetaan.

Kuinka Nokia sitten olisi voinut välttää virheensä? Kovinkaan moni kommentaattori ei ole tässä suhteessa päässyt loistamaan mitäs minä sanoin -repliikillä. Varoittavia ääniä ei juuri kuultu, sen sijaan Nokian tuloksentekokykyä, kansainvälistä tuotanto- ja logistiikkakoneistoa sekä kassan vahvuutta ihasteltiin yleisesti.

Helsingin Sanomissa vuonna 2010 julkaistussa laajassa artikkelissa ”Suuruutensa vanki” kuvataan kuinka Nokia vastasi kuusi vuotta aiemmin liikevaihdon supistumisen uhkaan: entistä tiukemmilla säästöillä ja kilpailulla tuotekehityksessä ja alihankinnassa. Nämä toimenpiteet miellyttivätkin markkinoita: Nokian osakkeen arvo lähes kolminkertaistui kesän 2004 notkahduksesta lokakuuhun 2007 mennessä.

Nokia piti yllä markkinoiden luottamusta myös ostamalla omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla vuosien 2003 ja 2008 välisenä aikana. Arvopaperi-lehden Karo Hämäläinen pitää ostoja Suomen teollisuushistorian suurimpana hukkainvestointina. Arvion esittämisajankohtana Nokian osakkeen hinta oli yli 9 euroa.

Muiden suuryritysten tavoin Nokia on osannut hyödyntää vapaan liikkuvuuden mahdollisuuksia kilpailuttamalla myös valtioita keskenään ja siirtämällä tuotantoaan parhaan tarjouksen perässä. Kun yhtiössä ei ole myöskään kaihdettu niitä ratkaisuja, joille ei ole vaihtoehtoja, voidaan todeta että Nokia on aistinut ajan hengen herkkävireisesti. Säästäminen, kilpailu, markkinoiden luottamuksen ylläpito ja vaihtoehdottomat päätökset ovat tietoisuutemme hallinnasta tiukan otteen saaneen markkinapuheen avaintermejä. Nokia vastasi aikansa ja markkinoiden odotuksiin ripeästi, mutta maksoi siitä hinnan myöhemmin.

Helsingin Sanomien mukaan Ollilan vuonna 2004 aloittamat ja Kallasvuon vuonna 2006 entisestään tiukentamat säästötoimenpiteet hidastivat tuotekehitystä ratkaisevasti, samalla kun alihankkijoiden kilpailuttamisesta hankitut lyhyen aikavälin säästöt aiheuttivat suurempia ongelmia tulevaisuudessa.”Kallasvuo halusi, että nykyhetkestä puristetaan irti kaikki mahdollinen hyöty.”

Nokia uusi organisaatiotaan niin, että voimavaroista kilpailtiin talon sisällä tuhoisalla tavalla. Kilpailuhan on markkinaliturgian mukaan aina hyväksi, ja jos vakavasti otettavaa kilpailijaa ei löydy ulkopuolelta, on kilpailtava itsensä kanssa – hinnalla millä hyvänsä.

Nokian työntekijöiden arvioissa toistuvat samat näkemykset: pakkomielteinen säästäminen haittasi tuotekehitystä, tuloksen nopea kasvattaminen jyräsi pitkän tähtäimen ajattelun. Syksyllä 2009 arvioitiin, että vuosineljännestulokset olivat Nokialle pitkän tähtäimen hankkeita tärkeämpiä.

Puhdasoppisesti Nokia toimi myös ostaessaan omia osakkeitaan: niin kasvatettiin shareholder valueta eli omistaja-arvoa, jonka tärkeyttä korostettiin jokaisessa kvartaalikapitalismin kultakauden artikkelissa. Samalla tosin varmistettiin 19 miljardin virheinvestoinnista päättäneiden henkilöiden omien optio-ohjelmien tuotto.

Ehkä Nokia romahti nimenomaan sen vuoksi, että se vastasi oman toimintaympäristönsä odotuksiin liiankin hyvin. Sisäisesti ristiriitaisen markkinapuheen omaksuminen sellaisenaan ja dogmaattinen johtaminen veivät suomalaisjätin umpikujaan. Yksityisenä yrityksenä Nokia on tietysti lakien puitteissa vapaa toimimaan haluamallaan tavalla. Sen tarinasta voisi kuitenkin ottaa opiksi.

Sama talousfundamentalismi, joka jähmetti Nokian, ohjaa tällä hetkellä meidän yhteiskuntaamme kyseenalaistamattomana ylätason järjestelmänä.

Säästäminen, kilpailukyky ja markkinoiden luottamus.

Vaihtoehtoja ei ole.

Ihminen on surkea olento ja tavattoman huono sijoituskohde. Vaativiin tehtäviin soveltuvan yksilön kasvattaminen tarkoittaa vuosikymmenien panostusta. Maailmalta saatujen kokemusten perusteella kaikkein yksinkertaisemmatkin työt vaativat tekijältään lähes kymmenen vuoden ikää. Ihmisen kasvattamiseen ja huolenpitoon on uhrattava valtava tuntimäärä ennen kuin hän ompelee ensimmäisen farkkujen sauman tai kirjoittaa seurantaraportin. On ruokittava, vaihdettava vaippoja ja kerrottava satuja. Sama on väistämättä edessä ihmisen vanhentuessa. Ei löydy päivitysmahdollisuutta, ei lupaa romuttamiseen, vaan käytöstä poistumisen jälkeisen vaiheen ylläpitovelvollisuus. Tilastojen mukaan tuo vaihe pitenee koko ajan.

Ikään kuin tämä kaikki ei olisi tarpeeksi, tuottavassa vaiheessaankin ihminen on tavattoman epäluotettava ja soveltuu ainoastaan lyhytkestoiseen työhön. Perushuolto ja viallisten osien vaihtaminen ei riitä, on huomioitava myös mielialan vaihtelut, ikävuosien vaikutus, sukupuoli, harhaileva tahto. Parhaat yksilöt pyrkivät lyhentämään lepoon käyttämäänsä aikaa, mutta seurauksena saattaa olla koko investoinnin menetys. Ongelman ydin on helposti nähtävissä.

Imperiumit rakastavat muureja.

Virallisesti niillä suljetaan barbaarit ulkopuolelle, mutta usein niiden suurin merkitys on sisäisen yhtenäisyyden lisääminen. Internet-aikakaudella muuritkin siirtyvät verkkoon.

Kun Kiinan ensimmäinen yhdistäjä Qin Chi Huang aloitti 200-luvulla eaa. aiempien rakennelmien yhdistämisen sittemmin Kiinan muurina tunnetuksi kokonaisuudeksi, työtä tehtiin myös ihmisten mielissä. Sopimatonta kirjallisuutta poltettiin ja muuria rakentamaan määrättiin joukon jatkoksi oppineistoa, kirjailijoita ja filosofeja, joiden henki ei painanut muita työläisiä enempää. Työllä tai muuten vain tapettuja haudattiin muurin alle sellaisia määriä, että paikalliset kutsuvat rakennelmaa edelleen nimellä Suuri hautausmaa.

Muuri piti barbaarit valtakunnan ulkopuolella vaihtelevalla menestyksellä. Kaikkein hankalimmat tulivat lopulta englantilaisten johdolla mereltä turvaamaan tykeillä välttämättömiä taloudellisia etujaan, kuten huumekauppaa.

Berliinin muurin jäänteet muistuttavat edesmenneen itäblokin pyrkimyksistä, Yhdysvalloissa rakennetaan aitaa Meksikon vastaiselle rajalle, EU patoaa siirtolaisuutta etelässä ja Lähi-idän paikallinen suurvalta Israel eristää ja pirstoo palestiinalaisalueita muurillaan.

Imperiumin suojautumisesta barbaareja vastaan on kysymys myös Yhdysvaltojen turvallisuusvirasto NSA:n Prism-ohjelmassa, joka on paljastuttuaan aiheuttanut paljon kohua. Internet- ja puhelinliikennettä seuraavan järjestelmän muurinsakaroiden takana seisovat urhoolliset tiedustelupalvelutyöntekijät.

Kiinallakin on moderni vastineensa suurelle kivimuurille. Uusi Kiinan muuri on palomuuri verkossa – se estää tai ainakin vaikeuttaa sosiaalisen median käyttöä. Yhdysvaltalaisten tavoin Kiina on kiinnostunut keräämään tietoja nettiliikenteestä (yhteistyöhön suostuvaisten palveluntarjoajien toiminta helpottuu tai mahdollistuu), mutta maassa nähdään tarpeelliseksi myös keskustelun rajoittaminen.

Muurien suurin merkitys syntyy lopulta ihmisten mielissä. Facebookin saa kiertoteitse auki Pekingissäkin, mutta kontrolloivan vallan olemassaolo ei koskaan unohdu.

Kirjat ovat taas vaarallisia. Ajatus tuli mieleen Kirjailijaliiton uudesta jäsenluettelosta, jonka yhteystiedot olivat typistyneet pelkiksi sähköpostiosoitteiksi. Uudistukseen on varmasti useampia syitä, mutta turvallisuus ei ole niistä vähäisin.

Julkisuuteen liittyy aina mahdollisuus päätyä satunnaisesti rasittavan tai epätasapainoisen henkilön huomion kohteeksi. Hörhöt meillä on aina keskuudessamme. Jotakin on kuitenkin muuttunut, kun suomalainen fiktiokirjailija puhuu teoksestaan poliisivartion suojelemana, kuten Pirjo Hassinen Popula-romaanistaan Vaajakoskella.

Populan aiheita ovat oikeistopopulismi ja äärioikeisto. Jyväskylässä Äärioikeisto Suomessa-kirjaa käsittelevään keskustelutilaisuuteen tammikuussa tehdyn hyökkäyksen jälkeen poliisivartion ymmärtää, mutta vähän myöhemmin viranomaisten toiminta Kotkassa sai jo sananvapauden rajoittamiselta haiskahtavia piirteitä.

Miksi nimenomaan äärioikeisto on tulenarka aihe? Vastaus saattaa löytyä Äärioikeisto Suomessa-kirjasta itsestään. Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Anderson käyvät läpi ilmiön historiaa ja termistöä, ja lainaavat professori Roger Griffinin ideologista määritelmää fasismista – se on ”palingeneettisen myytin varaan rakentuvaa populistista ultranationalismia”. Palingenisis tarkoittaa uudestisyntymistä.

Määritelmä on olennainen, vaikka fasismi on vain yksi äärioikeiston laji. (Akateemisessa tutkimuksessa käytetään usein yläkäsitettä radikaalioikeisto, mutta äärioikeisto-termin käyttöä puolustaa sen vakiintuneisuus.)

Määrittelen tässä äärioikeistolaisuuden kansallisen uudelleensyntymän myyttiin nojaavaksi aatteeksi, joka tavoittelee yhteiskunnan homogeenisuutta, ja jolle tyypillisiä piirteitä ovat usein äärinationalismi, muukalaisviha, kulttuurirasismi sekä muiden kuin perinteisten sukupuoliroolien ja perhemallien torjuminen.

Vaikeutemme poistuvat tai ainakin helpottavat kunhan menetetty kansallinen yhtenäisyys palautuu. Länsi ei enää uppoa ja turbaanin varjo väistyy vihdoin. Palaamme menneeseen kulta-aikaan, joka toisaalta on historiankirjoitukselle tuntematon, eli uuden todellisuuden luomiseen tarvitaan väkevää ja tunteisiin vetoavaa tarinankerrontaa. Ei ihme että kulttuuripolitiikka ja taide ovat erityisen huomion kohteena.

Käytännön esimerkin tästä tarjoaa äärioikeiston valtaannousun kokenut Unkari, jonka pääministeri puhuu Kansan Uutisten jutun mukaan myyttisestä Turul-linnusta ja toteaa sen olevan”osa vertamme ja isänmaatamme. Meidän, kansallisen solidaarisuuden unkarilaisten, on puristettava kaikki epäyhtenäisyys pois Unkarin elämästä. Vahvat kansakunnat pitävät yhtä, heikot hajoavat.” Paikallinen taideakatemian puheenjohtaja ei puolestaan voi hyväksyä akatemian jäseniltä ”geneettisen kansallistunteen puuttumista”.

Helsingin Sanomat kertoo  Unkarin taiteen taloudellisista ohjauskeinoista, ja Voima kurkistaamyös tutkijoiden ja virkamiesten todellisuuteen. Kannattaa varoa sanojaan, mikäli työpaikan säilyttäminen kiinnostaa.

Kansallisen myytin rakentelu on herkkää puuhaa, eikä kestä montaa vinoa lausetta. Tästä on kyse myös Jyväskylässä keskustelutilaisuuteen tehdyssä hyökkäyksessä, jonka takana on ilmeisesti uusnatsien pyörittämä Suomen vastarintaliike, joka on tullut tunnetuksi rasististen tarrojen liimailusta, mutta puhunut myös väkivallan välttämättömyydestä.

Suomalaisen äärioikeiston sateenvarjon alta löytyy myös huomattavan paljon vaikutusvaltaisempaa ja hienovaraisempaan toimintaan pystyvää väkeä.

Unkarin pääministerin puheen kaiut tuntuvat kovin tutuilta, kun Suomen Sisun tuore puheenjohtaja Olli Immonen ilmoittaa että kulttuuripolitiikan on vahvistettava suomalaista identiteettiä. Tämä oli Immosen ensimmäinen linjanveto puheenjohtajaksi valinnan jälkeen. Puheenjohtajavaalien aikaan hänen keskeinen huolenaiheensa oli se, että Suomen Sisua ja sen ohjelmaa on ymmärretty väärin.

Immosta ilmeisesti kiusaa Suomen Sisun kutsuminen äärioikeistolaisjärjestöksi. Kulttuuripoliittisen ulostulon ja tv:ssä esitettyjen näkemysten perusteella on hieman hankala hahmottaa, kuinka uusi puheenjohtaja aikoo päästä kiusallisista määreistä eroon.

Sivustatukea Immonen saa perussuomalaisten puheenjohtajalta, joka on Tony Halmeesta lähtien tottunut hyödyntämään äärioikeistolaista siipeä puolueessaan. Timo Soinin mielestä Suomen Sisu on samanlainen järjestö kuin nuorisoseurat ja ihmisoikeusjärjestöt.

Mielenkiintoista on se, että Soini ei puhu Suomen Sisusta poliittisena järjestönä vaan hakee vertailukohdat muualta. Olisiko Suomen Sisun ja perussuomalaisten suora rinnastaminen liian kipeä asia? Suomen Sisun harmittomuutta Soinin sanavalinnat tietysti pyrkivät korostamaan – tavoite on siis sama kuin Sisun uudella puheenjohtajalla.

Immonen ei ole ensimmäinen Suomen Sisun julkisivun uudistaja. Järjestön toimintaa seurannut Jussi K. Niemelä on kirjoittanut siitä kuinka natsi-ideologi Alfred Rosenbergia teosta Uutta Eurooppaa kohti suositeltiin aikoinaan jäsenistön luettavaksi. Suositus poistui kotisivuilta, mutta Rosenbergiltä lainatut ajatukset jäivät periaateohjelmaan – joka on nyt puolestaan siivottu pois näkyvistä.

Uutta ohjelmaa odotellaan, mutta käsitysten oikominen saattaa olla Immoselle ja ylipäätään uudistuvalle äärioikeistollemme pitkäkestoinen haaste.

Immosen näkemykset kulttuurista toistavat itse asiassa perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkalan viime eduskuntavaalien alla esittämiä kulttuuripoliittisia linjauksia, joita kutsuttiin sittemmin ”vaalikikaksi”. Saarakkala (joka ei ole Suomen Sisun jäsen ainakaan julkisesti, mutta kuuluu Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajiin) palaa kuitenkin asiaan muutaman ketunlenkin jälkeen.

On ymmärrettävää miksi Saarakkala ja Immonen vaativat taiteen tukien kohdentamista uudelleen: kummallakin näyttää olevan vaikeuksia nimetä omat kriteerinsä täyttäviä teoksia edes lähimpien vuosikymmenien ajalta. Minkäänlaisia rajoitteita kansallista identiteettiä vahvistavan taiteen tekemiselle ei tällä hetkellä ole, mutta ilmeisesti sitä ei myöskään synny ilman korvamerkittyä tukea.

Kansallisten myyttien rakenteluun sopimaton taide taas joutaa heitettäväksi markkinoiden eteen. Immonen kirjoittaa Ylen kolumnissaan: ”Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.”

Kun äärioikeistolaisuudessa on pitkälle kyse kansallisten myyttien rakentamisesta, on tietysti väistämätöntä että myytit lyövät ajoittain toisiaan korville: Suomi ei ole Unkarin äärinationalisteille riittävän hieno sukulainen. Hunneja tai skyyttejä pitäisi olla.

Talojen pirstaleita, autonromuja, romahtaneita sähkölinjoja. Ilma värisee kuumuudesta. Kaksi sotilashelikopteria ilmestyy palmujen takaa, lentää yli suurella nopeudella. Raunioiden välistä kannetaan ruumiita. Lievästi loukkaantunut mies kieltäytyy avusta ja juoksee edestakaisin huutaen omaisiaan.

Katselen tätä uutiskuvakliseetä kummissani. Ensimmäiset televisioon liittyvät muistoni ovat mustavalkoisia ja liittyvät Vietnamin sotaan. Vuosi-kymmenien mittaan sama näkymä on toistunut tv:ssä niin usein, että aina sitä ei jaksa noteerata yhtä vilkaisua enempää. Mutta tällä kertaa näkymä ei hämärry televisioruudun resoluution vuoksi vaan siksi, että silmiin valuu hiki. Minä pitelin tuota juoksevaa veristä miestä käsivarresta vain muutamia minuutteja sitten. Minä olen osa tätä.

Eihän tällaista tapahdu. Ei minulle.

Iltapäivä nimettömällä kukkulalla Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 oli pitkä ja kuuma. Oli aikaa kerrata tapahtumia, sitä mitättömän pienien sattumien sarjaa, joka ratkaisi elämän ja kuoleman välillä rannalta juostessa, ihmetellä oman paniikkikierroksille ampautuneen kehon toimintaa ja miettiä, kuinka paljon tsunamin jäljet muistuttavat kuvia pommitetuista kylistä.

Kotona Suomessa odotti puolisentoista vuotta kestänyt toipumisprosessi, jota avittivat paljon parjatun julkisen sektorimme tarjoamat terapiakäynnit. Otin ne kiitollisena vastaan. Arki palasi, pikkuasiat alkoivat taas kiukuttaa. Paremmaksi ihmiseksi tuskin muutuin, mutta vähän toisenlaiseksi kuitenkin. Kysymys siitä, mitä elämässään haluaa tehdä, muuttui kovin kirkkaaksi. Vuosikymmeniä kestäneen aikomisen jälkeen tyrkytin ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani kustantamoille vuoden 2007 alussa.

Kirjoittaminen on aina monisyinen motiivien ja pyrkimysten vyyhti, mutta omissa tekemisissäni säilyy todennäköisesti aina taustalla kuva Khao Lakin raunioista. Suurimman osan vastaavista tuhonäkymistä aiheuttavat kuitenkin ihmiset. Maanjäristyksiä ei voi estää – Radiopuhelimien laulun sanoin ”kun kallio liikkuu ja aalto tulee / ei sitä ihminen pysäytä”. Luonnonmullistusten aiheuttamia tuhoja voidaan enintään lievittää niihin varautumalla, mutta sotien tapaiset onnettomuudet ovat ihmisten aiheuttamia – siis periaatteessa myös ihmisten estettävissä. Siksi konfliktien ja rakenteellisen väkivallan syntymekanismien tutkiminen tai näkyväksi tekeminen edes itselle on tärkeää.

Kyse on lopulta ymmärryksen ja inhimillisyyden lisäämisestä.

(Julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 1/2013)